Venla Hiidensalo: Mediahuora

mediahuora.jpg

Venla Hiidensalo: Mediahuora (Otava, 2012).

Mediahuora on julkaistu vuonna 2012. Silloin luin siitä useampiakin arvosteluja, joiden perusteella se vaikutti kiinnostavalta, mutta en kyennyt näkemään sen herättämän kirjannimiärsytyksen ohi. Ajattelin, että säännöllisin väliajoin joku taiteilija nimeää teoksensa niin, että sen nimeen on väkisin ängetty h-sana tai v-sana tai jokin muu ”khihihii se sanoi sen sanan”-sana, josta kaikkien pitäisi joko kauhistua tai ihailla nimeämisen rohkeutta.  Mediassakin riemuitaan, kun otsikoihin saa sen sanan ja klikkauksia ropisee. No nyt sitten luin Mediahuoran kuitenkin, koska onhan se nyt tyhmää jättää kirja lukematta sen takia, että sen nimi herättää ajatuksia.

Ahaa, siksi sillä on se nimi.

Kas kun siitähän tämä kirja juuri kertoo. Julkisuudesta ja siitä, miten se toimii, (toimittajan) työstä ja työelämästä, jossa pitää kaupata itsensä ja koko elämänsä ja omat arvonsa ja periaatteensa, levittää kaikki saataville vain voidakseen tehdä työtään, tulla toimeen.

Mediahuoran päähenkilö Maria Vartiainen on toimittaja ja hänen työnsä kautta kirjassa tehdään kevyt pintaraapaisu moneen aikamme ilmiöön: onnellisuuden tavoittelu, julkisuuden tavoittelu, kertakäyttötyöelämä, klikkausjournalismi, vanhustenhuolto, uusperhe-elämä… Raapaistaan yleensä vain vähäsen, pinnallisesti, kun Maria Vartiainen tekee niistä juttua, vain mediaa ja toimittajan työtä koskevat aiheet kulkevat mukana alusta loppuun. Aluksi se tuntuu ajankohtaisten ilmiöiden name-droppingilta, mutta pidemmälle lukiessa alkaa hahmottua, miksi. Kirja on kirjoitettu niin, että se heijastelee juuri niitä asioita ja ilmiöitä, joita se käsittelee, se toimii niiden tavalla. Se raapaisee vähäsen jokaisesta kirjoittamishetkellä seksikkäästä ilmiöstä, se noudattaa itse omaa esimerkkiään, juuri niitä samoja periaatteita, jotka määrittävät päähenkilön elämää ja työntekoa: jos pudottelen tähän kaikki oman aikamme kiinnostavat ilmiöt kivalla nopealla tavalla, te kaikki luette tämän ja voin ehkä jatkaa työssäni, eikö niin please?

Näin mä sen ymmärsin. Mutta silti, tietenkin, kuten asiaan kuuluu, jäi vähän myös sellainen fiilis kuin olisi juuri lukenut läpi koko viikon lööppilehdet.

Ja sitten vielä päivän sana: rahistella. Mediahuorassa rahistellaan vähän väliä, sen verran että se kiinnitti huomion. Rahistellaan lehtiä, lehtiöitä, kynää paperia vasten, pillereitä ulos pakkauksestaan. Rahistella on itse asiassa tosi kiva sana, kuvaava, ainakin mun korvissani melkeinpä heti kuuluu, miltä se rahistelu missäkin tapauksessa kuulostaa.

Kulttuuri Kirjat

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa

saippuaprinsessa.jpg

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa (Tammi, 2004).

Kas, jostain syystä Kaari Utrion jo vuonna 2004 ilmestynyt Saippuaprinsessa oli jäänyt lukematta. Luulin lukeneeni kaikki Kaari Utrion romaanit lukuun ottamatta sitä uutta Paperiprinssiä. No, ei se mitään, kaksitoista vuotta myöhässä on parempi kuin ei milloinkaan. 

Saippuaprinsessa on 1800-luvulle sijoittuva historiallinen rakkaustarina, jonka naispäähenkilö on kaunis, älykäs ja itsenäinen…

Hmm.

Ei ehkä ole tarpeen mainita, että Kaari Utrion romanttisessa kertomuksessa naispäähenkilö on kaunis, älykäs, poikkeuksellisen itsenäinen, omapäinen, rohkea… Tai että romanttinen juoni kulkee niin, että alusta asti on selvää, kenen kanssa sankarittaren on tarkoitus päätyä yhteen, ja sitten erilaisten esteiden, väärinymmärrysten, sairastumisten ja onnettomuuksien kautta he vihdoin saavat toisensa. Ja tämä ei toki koske vain Saippuaprinsessaa vaan koko romantiikan genreä.

Silti huomaan aina henkeä pidättäen odottavani, olisiko sankaritar tällä kertaa jotenkin erilainen. Tai jospa pääpari ei saakaan toisiaan! (No eihän siinä tietenkään niin käy.)

Huolimatta jokseenkin ennalta-arvattavasta romantiikkakuviosta ahmin aina Kaari Utrion kirjat päättymättömällä innolla ja ihan erityisesti rakastan näitä uudempia (eli 2000-luvun puolella kirjoitettuja, eikös ne nyt ole uusia, kun vuosituhathan vaihtui vasta tuossa eilen…), 1800-luvulle sijoittuvia. Saippuaprinsessassakin käsitellään yksityiskohtaisesti aikakauden tapoja, ihmisiä, tapahtumia, paikkoja, muotia ynnä muuta, joten ei se romantiikka kauheasti haittaa, kunhan kyhnyttelyn ja huokailun määrä pysyy kohtuullisissa rajoissa (ja mun mielestäni Saippuaprinsessassa pysyy).

Sitä paitsi Saippuaprinsessaan pääsee mukaan, vaikka sitä lukisi päivän mittaan kymmenen minuutin pätkissä. Sopii siis myös yksinäisille kahvitauoille.

Kevään tai kesän lukulistalla odottaa vielä se Paperiprinssi.

Lukuhaasteessa Saippuaprinsessa sopii ainakin kohtaan kirjassa rakastutaan.

Kulttuuri Kirjat