Venla Hiidensalo: Mediahuora (Otava, 2012).

Mediahuora on julkaistu vuonna 2012. Silloin luin siitä useampiakin arvosteluja, joiden perusteella se vaikutti kiinnostavalta, mutta en kyennyt näkemään sen herättämän kirjannimiärsytyksen ohi. Ajattelin, että säännöllisin väliajoin joku taiteilija nimeää teoksensa niin, että sen nimeen on väkisin ängetty h-sana tai v-sana tai jokin muu ”khihihii se sanoi sen sanan”-sana, josta kaikkien pitäisi joko kauhistua tai ihailla nimeämisen rohkeutta.  Mediassakin riemuitaan, kun otsikoihin saa sen sanan ja klikkauksia ropisee. No nyt sitten luin Mediahuoran kuitenkin, koska onhan se nyt tyhmää jättää kirja lukematta sen takia, että sen nimi herättää ajatuksia.

Ahaa, siksi sillä on se nimi.

Kas kun siitähän tämä kirja juuri kertoo. Julkisuudesta ja siitä, miten se toimii, (toimittajan) työstä ja työelämästä, jossa pitää kaupata itsensä ja koko elämänsä ja omat arvonsa ja periaatteensa, levittää kaikki saataville vain voidakseen tehdä työtään, tulla toimeen.

Mediahuoran päähenkilö Maria Vartiainen on toimittaja ja hänen työnsä kautta kirjassa tehdään kevyt pintaraapaisu moneen aikamme ilmiöön: onnellisuuden tavoittelu, julkisuuden tavoittelu, kertakäyttötyöelämä, klikkausjournalismi, vanhustenhuolto, uusperhe-elämä… Raapaistaan yleensä vain vähäsen, pinnallisesti, kun Maria Vartiainen tekee niistä juttua, vain mediaa ja toimittajan työtä koskevat aiheet kulkevat mukana alusta loppuun. Aluksi se tuntuu ajankohtaisten ilmiöiden name-droppingilta, mutta pidemmälle lukiessa alkaa hahmottua, miksi. Kirja on kirjoitettu niin, että se heijastelee juuri niitä asioita ja ilmiöitä, joita se käsittelee, se toimii niiden tavalla. Se raapaisee vähäsen jokaisesta kirjoittamishetkellä seksikkäästä ilmiöstä, se noudattaa itse omaa esimerkkiään, juuri niitä samoja periaatteita, jotka määrittävät päähenkilön elämää ja työntekoa: jos pudottelen tähän kaikki oman aikamme kiinnostavat ilmiöt kivalla nopealla tavalla, te kaikki luette tämän ja voin ehkä jatkaa työssäni, eikö niin please?

Näin mä sen ymmärsin. Mutta silti, tietenkin, kuten asiaan kuuluu, jäi vähän myös sellainen fiilis kuin olisi juuri lukenut läpi koko viikon lööppilehdet.

Ja sitten vielä päivän sana: rahistella. Mediahuorassa rahistellaan vähän väliä, sen verran että se kiinnitti huomion. Rahistellaan lehtiä, lehtiöitä, kynää paperia vasten, pillereitä ulos pakkauksestaan. Rahistella on itse asiassa tosi kiva sana, kuvaava, ainakin mun korvissani melkeinpä heti kuuluu, miltä se rahistelu missäkin tapauksessa kuulostaa.