Laila Hirvisaari: Hiljaisuus (Otava, 2016)

Kevät(talvi) ei taida olla ihan mun parasta aikaa. Olen kyllä lukenut, mutta jokaisena vapaapäivänä joko minä tai lapsi ollaan oltu jossain flunssassa tai sitten on pitänyt ottaa kiinni flunssapäivinä roikkumaan jääneitä työjuttuja, eikä ole ollut blogi ihan päällimmäisenä mielessä. Mutta tässä nyt sitten yksi kevään aikana luettu kirja…

Laila Hirvisaaren Hiljaisuudessa ollaan 1940-luvulla. Päähenkilö on isovanhempiensa hoivissa kasvanut koulutyttö Inga, joka on lakannut puhumasta nähtyään jotain, mitä ei suostu edes muistamaan. Käsitellään lapsuutta, sodan jättämiä traumoja, asioita joista ei puhuta. Vaikka aihepiirit ovat toisinaan hyvinkin vakavia, on kirjassa melkeinpä tyttökirjamainen tunnelma. Kuvataan paljon lapsuutta, lapsen mietteitä, luontoa.

Luin joskus hyvin nuorena Laila Hirvisaaren (silloin Hietamiehen) Kannas-sarjaa mummoni kirjahyllystä ja pidin siitä silloin kovasti. Se kiinnosti, koska se tavallaan liittyi omaankin historiaan. Muista Hirvisaaren kirjoista en ihan hirveästi ole yleensä innostunut, vaikka olenkin niitä lueskellut, mutta Hiljaisuus oli jotenkin tosi erilainen ja mä oikeastaan pidin siitä. Hiljaisuudessa, sen kerronnassa, tunnelmassa ja loppuratkaisussakin on jotain kiehtovaa epätrendikkyyttä ja mummon kirjahyllystä -fiilistä, vaikka kirja on ihan uusi. (Voin myös kuvitella, että moni ei juuri siksi siitä kauheasti pidä.) Voisi ihan sanoa, että vuonna 2016 julkaistuksi kirjaksi tämä on suorastaan aika erilainen kirja.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, 2016, suom. Antti Valkama)

Japaninkielinen alkuteos ilmestynyt jo 2003.

Professorin ja taloudenhoitajan keskeiset henkilöt ovat entinen matematiikan professori, jonka muisti ulottuu vain 80 minuutin päähän, hänen taloudenhoitajakseen palkattu nainen sekä tämän kymmenvuotias poika, jonka taloudenhoitaja on saanut hyvin nuorena ja jota hän kasvattaa yksin. Tarina kerrotaan taloudenhoitajan näkökulmasta.

Professorin lyhyen muistin vuoksi jokainen työpäivä on uusi kohtaaminen. Tukena ovat vain muistilaput, joita professori kirjoittaa tärkeistä asioista ja kiinnittää vaatteisiinsa.

Muistiongelmasta huolimatta professorin suurin intohimo, matematiikka, on kirkkaana mielessä, ja päivittäisten kohtaamisten myötä matematiikan maailma avautuu myös taloudenhoitajalle. Taloudenhoitajan poikaa ja professoria puolestaan yhdistää baseball-innostus – joskin professorin innostus on pääosin matemaattista laatua.

Professorin, taloudenhoitajan ja tämän pojan välille kehittyy ystävyys, jossa kaikilla on toisiltaan annettavaa ja saatavaa. Professori esiintyy tarinassa ihmisenä, jolla on paitsi menneisyys, myös nykyhetki, hänellä omat tärkeät asiansa joista hän tietää enemmän kuin muut, hänellä on annettavaa muille, hän ei ole pelkkä muisto tai muiden suru. Se on aika raikas näkökulma – usein hänen kaltaisensa ihmiset esiintyvät tarinoissa menneisyytensä kautta, sen kautta, millaista surua ja murhetta heidän tilanteestaan läheisille aiheutuu. Erilaisen näkökulman mahdollistanee erityisesti se, että tarinaa ei kerro kukaan professorin perheenjäsen tai muu läheinen ihminen, vaan täysin uusi tulokas hänen elämässään, sellainen joka tuntee hänet juuri tällaisena, juuri nyt.

Mielenkiintoinen, hidastempoinen, vähäeleinen. Sujuvalta tuntuva suomennos. En tiedä, millaista luettavaa Professori ja taloudenhoitaja on sellaiselle, jota matematiikka ei kiinnosta tippaakaan (minusta matematiikka on kaunista ja kiehtovaa ja siksi se oli vain plussaa, mutta sitten taas mua ajoittain hieman puudutti baseball, joten voin kuvitella, että joku ajattelee samoin matematiikkaviittauksista). Lukeminen ei kuitenkaan edellytä minkäänlaista tietämystä matematiikasta – tai baseballista.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen.