J.K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi (Tammi, 2016, suom. Jaana Kapari-Jatta)

Näin tammikuun lopulla on hyvä palata jo aikoja sitten luettuun joululahjakirjaan…

Tässä kohtaa on myös erinomainen tilaisuus muistella vanhoja – olipa kerran kauan, kauan sitten.

Olin päälle parikymppinen, kun aloitin Harry Potter -sarjan lukemisen – ensimmäinen osa oli julkaistu jo useampia vuosia aikaisemmin, mutta se ei kiinnostanut mua jostain syystä. Äitini suosituksesta tutustuin ekaan osaan. Hän itse ei ole tietääkseni lukenut yhtäkään Potteria, mutta osti kirjan mulle ja sanoi, että nämä ovat kuulemma paitsi suosittuja myös oikeasti hyviä, lue tästä. Minähän tietysti luin, vaikka arvelin, että tuskin se kummoinen on. (Samalla tavalla tutustuin myös Taruun sormusten herrasta vuosikymmentä aikaisemmin).

Ja kun sarjan viimeinen osa julkaistiin, olin 27-vuotias, asuin Englannissa, ja Sinä Päivänä jonotin paikallisten teinien kanssa ennakkoon varattua kirjaani kirjakaupan ovella. Keskiyöllä tietenkin.

Sen piti olla kaikkien aikojen viimeinen Harry Potter -tarina.

Olin tietysti vähän epäluuloinen, kun kuulin, että tarina saa sittenkin jatkoa, joskin näytelmän muodossa. Toisaalta halusin kyllä kauheasti lukea Harry Potterin ja kirotun lapsen – ja toivoin ihan hirveästi, että se olisi hyvä. (Oli se. Mun mielestä.)

Harry Potterissa ja kirotussa lapsessa Harry, Ron ja Hermione ovat suurin piirtein nelikymppisiä ja heillä on omia lapsia. Tähän asti Potter-kirjojen päähenkilöt ovat olleet muhun nähden sellaisessa kurkistus lapsuuden maailmaan -iässä, nyt ollaan samoissa kengissä. Vanhojen tuttujen hahmojen lisäksi keskeisissä rooleissa ovat heidän lapsensa, jotka ovat tietenkin Tylypahka-iässä. Käsitellään lasten ja vanhempien vaikeitakin suhteita kummastakin suunnasta katsottuna, isän ja pojan samanlaisuutta ja erilaisuutta, aikuisena ja lapsena olemista. Ja tietysti seikkaillaan taikamaailmassa ja taistellaan pahaa vastaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi poikkeaa edeltäjistään siinä, että se ei ole romaani vaan näytelmä. En ole tottunut näytelmien lukija. (Olen tainnut lukea vain muutaman ja niistäkin valtaosan opiskellessani tv- ja elokuvakäsikirjoitusten sekä näytelmien kirjoittamiseen liittyvää kurssia. Ja kuriositeettina mainittakoon, että pikkutyttönä kanniskelin ympäriinsä minikokoista kirjaa, jossa oli Aleksis Kiven näytelmiä, mutta jospa sitä ei lasketa). Tästä huolimatta Harry Potterin ja kirotun lapsen lukeminen oli helppoa ja sujuvaa, eikä sen lukeminen tuntunut mitenkään erilaiselta kuin romaanin lukeminen, vaikka tietysti kerronta etenee pääasiassa dialogin voimin.

Tiedän, että jotkut eivät ole uusimmasta Potterista erityisemmin välittäneet. Mutta kokeilkaa kuitenkin…