The Martian (ja muutakin)

 

Andy Weir: The Martian (2011) (Suomennettu nimellä Yksin Marsissa)

(Huom. Kuvan Lego-astronautti ei ole kirjan kannesta vaan lapseni lelulaatikosta. 😛 Luin tämän e-kirjana Kindlellä.)

(Helmet-lukuhaaste: Kirjassa ollaan avaruudessa)

Andy Weirin The Martianin pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva. Näin ensin elokuvan ja luin sitten kirjan ja sen jälkeen katsoin vielä elokuvan uudestaan.

The Martian on scifiä, jossa kerrotaan onnettomien sattumusten seurauksena Marsiin yksin jäävästä astronautti Mark Watneystä ja hänen yrityksistään selviytyä hengissä mahdottomassa ympäristössä. Mä olen nuorena nörttityttönä lukenut scifiä paljonkin, niin paljon että jossain kohtaa tuli vähäsen kippo täyteen ja jätin koko genren vuosikausiksi. Mutta nyt tuli kyllä vastaan sellainen, joka muistutti mulle, mistä mä itse asiassa pidin scifissä, silloin aikoinaan. Tää sijoittuu lähitulevaisuuteen, tästä puuttuu sellainen joskus liikaakin vieraannuttava tai ainakin pitkän päälle väsyttävä vieraus, tästä puuttuu yliluonnollinen ja mystiikka ja muu kumma ja jotenkin päähenkilön pöljä huumori myös vetoaa mun sisäiseen nörttitätiini (saatan toki olla myös ulkoisesti nörttitäti, mutta sillä ei toki ole mitään tekemistä sen kanssa, että tykkäsin kirjasta ja elokuvasta).

Elokuva (jonka siis näin ensin) ilahdutti mua jo siksi, että se oli avaruusscifiä, jonka juoni ei perustu isoihin pyssyihin, limaisiin alieneihin tai Sandra Bullockin henkäilyyn ja pyöriskelyyn (joo, sori, en tykännyt Gravitystä). Siksi hommasin lopulta käsiini myös kirjan, vaikka siirtelin sen lukemista, koska mua häiritsi ajatus, että näkisin lukiessani mielikuvissani näyttelijöiden naamat sen sijaan että voisin muodostaa omat. Muutamassa kuukaudessa ehti sopivasti unohtaa, koska mulla on todella huono kasvomuisti enkä tosiaankaan niin pitkän ajan kuluttua muista, miltä kukakin näytti. Innostuin kirjastakin hurjasti. Mulla oli henkilökohtaisesti juuri oikea aika tämäntyyppiselle kirjalle. Kaiken tunteissa ja parisuhteissa ja eroissa ja perhesalaisuuksissa ja pienissä arkisissa ympyröissä vellomisen jälkeen mikään ei ole sen ihanampaa ja palkitsevampaa kuin päästä lukemaan yksityiskohtaisia lokimerkintöjä siitä, miten Marsiin yksin jäänyt astronautti pärjää, kun elämässä jokainen pieninkin itsestäänselvyys vaatii kekseliään purkka ja jesari -viritelmän.

Hahmot eivät kasva kovin moniulotteisiksi, mutta mun on pakko sanoa, että vaikka sellainen usein mua häiritsee, tässä se ei häirinnyt. Juonikaan ei totuuden nimissä ole erityisen ainutlaatuinen ja yllättävä. Mutta ei sillä oikeastaan ole mitään merkitystä, koska ei tässä olekaan tarkoitus kertoa, mitä tapahtui, vaan miten tapahtui. Voi sitä yksityiskohtien määrää, kun Mark Watney raportoi lokimerkinnöissään erittäin perusteellisesti ideansa, käytössä olevat välineet, selviytymisensä vaiheet, ongelmat ja niiden ratkaisut, pahimmat takaiskut ja vaaratilanteet, ja mun mielestäni sitä paitsi ihan uskottavalla tai ainakin erittäin vakuuttavalla tavalla. (En tietenkään ole kummoinenkaan asiantuntija, mutta ymmärtääkseni The Martianin tieteellisyys on saanut asiantuntevammiltakin tahoilta suht myönteistä palautetta – fiktiosta tietysti on kyse ja välillä piti ihan hillitä omaa innostustaan imeä kaikkea kivaa nippelitietoa omaan tietovarastoonsa tarkistamatta ensin). Siis ihanaa.

Mutta jos ei avaruusvehkeiden purkaminen ja kokoaminen (ja pikkuisen nörttihuumoria päälle) kiehdo, saattaa The Martian käydä aika nopeasti myös hyvin puuduttavaksi. Mua ei kyllä puuduttanut yhtään. Suosittelen siis ainakin kaikille innokkaille avaruusnörteille.

Mutta yhteen asiaan kiinnitin huomiota vähäsen negatiivisessa mielessä. Henkilökaarti oli jos ei nyt ihan kokonaan all male panel niin ainakin tosi miesvaltainen. En varmaan olisi kiinnittänyt tähän huomiota, ellen olisi ensin häiriintynyt siitä, millä tavalla naishahmoja kuvailtiin. Siis tokihan Mars-astronauteistakin kaksi oli naisia ja heillä oli ihan pätevät roolit eivätkä he esiinny minään pakollisina tissinkantotelineinä ja/tai ole mukana siksi, että saadaan vähän panemista mukaan (minispoiler: tässä kirjassa ei ole sitä). Myös maan päällä esiintyy pari naishahmoa, pr-henkilö Annie sekä Mindy Park, joka alun perin hoksasi Mark Watneyn olevan elossa Marsissa. Heistäkin pääsääntöisesti puhutaan ihan kuin ihmisistä kuuluukin. Mutta siinä missä miehistä ehkä kerrotaan, että he näyttävät väsyneiltä tai kiireisiltä tai jotain sellaista, kerrotaan Anniesta rooli NASAssa, pätevyys ja – tadaa – että hän on kaunis. Ihan yhtä tärkeä meriitti naiselle ilmeisesti. Vähän pistää silmään kirjassa, jossa hahmojen ulkonäköä ei kuvailla juuri lainkaan, että ulkonäköasiat kuitenkin tulevat usein esille, kun ollaan vuorovaikutuksessa naishahmojen kanssa (eli siis naisen ulkonäköä kommentoidaan tai sitten nainen kommentoi jonkun miehen ulkonäköä tai jotain). Puhumattakaan siitä, kun erään miehistön jäsenen vaimo kertoo lasten kuulumisia: “Eliza has a crush on a new boy in her class, and Victor has been named goalkeeper.” Ihan epäolennainen sivuhuomautus koko tarinan kannalta, mutta jotenkin kuitenkin siihen tiivistyy se, mitä ehkä yritän sanoa – jonkinlainen kenties alitajuinen ajatus siitä, että naisissa  jotenkin kuitenkin on keskeistä se, miltä ne näyttävät, ja se, että ne miettivät, miltä muut näyttävät, ja tietenkin se, että ne haluavat itselleen jonkun miehen.

Ylipäätään on aika mielenkiintoista, miten scifi-genren vanhat uranuurtajat (enkä nyt enää puhu tästä Mars-kirjasta) jotka ovat usein visioineet vaikka mitä asioita, teknologioita ja yhteiskunnallisia muutoksia, ovat usein olleet täysin kykenemättömiä kuvittelemaan sitä, että naisetkin voisivat olla kiinnostuneita muustakin kuin miehistä. (Tulee ihan ykkösenä mieleen Paluu tulevaisuuteen -leffat. Eikä muutenkaan 80- ja 90-luvuilla kasvaneelle nörttitytölle ollut kovin paljon naispuolisia samastumisen kohteita scifissä tarjolla, tosin mua ei kyllä koskaan haitannut, että mun samastumisen kohteet olivat miehiä, en hirveästi miettinyt koko sukupuoliasiaa. Mua on vasta myöhemmin ehkä siinä teini-iässä ruvennut häiritsemään tää ilmiö, kun oon ymmärtänyt, miten se varmasti vaikuttaa tyttökulttuuriin.)

Ihan tässä nörttitädin kukkahattu avaruuskypärä tärisee.

Ja sitten toisaalta on hirveän epäreilua laittaa tämä avautuminen tämän kirjan yhteyteen, koska pääsääntöisesti The Martian käsitteli (harvoja) tärkeimpiä naishahmojaan tosi reilusti ja esitti heidät ihan ihmisinä. Ja sitten taas toisaalta monissa muissa viime aikoina lukemissani kirjoissa, jotka eivät herättäneet minussa mitään tällaisia ajatuksia, naiset ovat nimenomaan ruotineet parisuhteitaan ja miehiä ja sisäisiä kriisejään ja miehiä ja tunteitaan ja miehiä ja… miehiä. Ja ehkä vähäsen kenkiä. Ja miehiä.

Joka tapauksessa tästä tuli sellainen kirja, jonka jälkeen on vaikea ruveta lukemaan seuraavaa kirjaa. Lisäksi koin taas pitkästä aikaa omaa kirjoittajuuttani koskevan identiteettikriisin.

Oon vieläkin ihan Marsissa.