Vähemmän kevyttä kesälukemista

Blogi on vahingossa päätynyt olemaan kesälomalla. Kun tekee kotona töitä ja samaan aikaan lapsen kerho on kesätauolla, on aavistuksen verran hankalaa yrittää sovittaa mitään ylimääräistä tekemistä mihinkään… Mutta nyt mulla onkin sitten kesäloma ja lapsi puolestaan on palannut kerhoilemaan, joten aamupäiviin on yhtäkkiä ilmestynyt ylimääräistä aikaa.

Ihme kyllä, jossain välissä olen sentään ehtinyt lukea. Nimittäin nämä:

Lena Huldén, Larry Huldén, Kari Heliövaara: Rutto (Like, 2017)

Valitsin kesän tietokirjalukemiseksi tällaisen riemukkaan aihepiirin. Rutto kertoo ruton biologiasta, historiasta, ruttopandemioista, ruton nykytilasta ja siihen liittyvistä uhkakuvista. Tosi mielenkiintoinen kirja, joka kannattaa lukea tai ainakin selailla kiinnostavimmat kohdat, jos aihe yhtään kiinnostaa. Välillä ehkä hieman nauratti ne “…ja se odottaa vain sopivaa hetkeä” -tyyppiset kauhukuvien maalailut.

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi (WSOY, 2016)

Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja, jossa kirjoittaja menettää lapsen, joka sai elää tuskin päivääkään. Kirja kertoo syntymän hetkestä, ajasta joka johti siihen, ajasta sen jälkeen. Äärettömän surullinen tarina. Menneisyyteen sijoittuvat osuudet ja sen kertominen, miten pariskunta päätyi yrittämään lasta tuntuivat toisinaan vähän irrallisilta, mutta aihe on äärimmäisen henkilökohtainen ja varmasti siitä näkökulmasta noistakin vaiheista kertominen on keskeinen osa tarinaa.

Siellä sun täällä on paljon nähty korostettavan, miten nyt on nimenomaan miehen miehinen näkökulma raskauteen, synnytykseen, vanhemmaksi valmistautumiseen – ja lapsen menetykseen, ja kritiikeissä on puhuttu ties mistä koivuhalon veistämisestä. Vertaistukimielessä varmasti monelle miehelle ja isälle on tärkeää, että kirjoittaja on nimenomaan mies ja isä. Mutta muuten kaiken koivuhalkopuheen jälkeen olin melkeinpä yllättynyt siitä, että en oikeastaan huomannut mitään järisyttävän suurta eroa siihen, miten naiset ovat käsitelleet näitä aiheita.

 

Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi (Tammi, 2009)

Vähäsen pettymys. Mulle ykkösjuttu Isomäen kirjoissa on yleensä se, että toiminnan ja jännityksen lisäksi niissä on paljon tietoa milloin mistäkin asiasta. Tällä kertaa jäi kuitenkin se fiilis, että olen juuri lukenut yli 350 sivua paikoitellen jo puuduttavaksi käyvää takaa-ajoa, piileskelyä ja taistelua – menon ja meiningin jännite alkaa kärsiä siitä, että se on ihan tauotonta. Tieto-osuus jää Jumalan pikkusormessa mun mielestäni valitettavan vähäiseksi, ja kömpelö ja tarpeeton romantiikka vaivaa tässäkin. En myöskään ihan ymmärtänyt päähenkilön (enne)unijaksojen tarkoitusta. Tämä kirja on ilmeisesti jatkoa Isomäen Litium 6 -kirjalle, jota en ole lukenut – ehkä sen lukeminen ensin olisi saanut tämänkin tarinan ja etenkin sen henkilöt avautumaan jotenkin eri tavalla. Mulla on vaan tämä paha tapa lukea kirjasarjoja väärässä järjestyksessä.