” Jotkut niin sanotut ajattelijat toteavat ykskantaan: ”Ihminen välittää vain läheisistään, sellaisia me olemme”. Se on kyyninen päätelmä. Yksilöinä emme ole vastuussa maailman kärsimyksistä, mutta olemme vastuussa siitä, että emme yritä lievittää niitä. On vaikea tasapainoilla pienen maailman ja suuren maailman välillä, mutta jos kiellämme yllä kuvatun ristiriidan olemassaolon, petämme väistämättä jonkun luottamuksen, joko läheistemme tai maailman”.

 

Halkeamia on kokoelma Kjell Westön kolumneita, tai on joukkoon itse asiassa eksynyt muutama muukin juttu. Voisin kuvailla itseäni Westö-faniksi, joten aloin lukea kokoelmaa innoilla. Täytyy sanoa, että hieman petyin! Kirjoituksiani selailemalla päättelin, että aloin lukea Halkeamia jossain vaiheessa huhtikuuta, muutaman kolumnin kerrallaan, eikä varsinaista intoa saada kirja päätökseen tullut missään vaiheessa. Kirjaston uusimisraja tuli vastaan, joten luin viimeiset noin sata sivua päivänä, jona kirja tuli palauttaa…

Mielestäni Westö on parhaimmillaan romaanikirjailijana, luodessaan historioita hahmoilleen ja Helsingille. Kolumneissa tämä taito ei pääse esille, eikä Westö ole mielestäni kummoinenkaan ajankohtaisten aiheiden pohtija ja kritisoija.  Yksikään kolumni ei jäänyt oikeastaan mieleeni, ja täytyy myöntää, että muutaman urheiluaiheisen kolumnin jätin kokonaan lukematta. Jutut olivat oikeastaan tylsiäkin, jotkut sisälsivät oivaltavia ajatuksia, mutta joidenkin ajatusten kohdalla jopa ajattelin, että miten Westö voi olla tätä mieltä!

Mutta tulipa tämäkin luettua. Nyt jälkikäteen olen siitä iloinenkin, koska huomasin, etteivät tähän mennessä yksiselitteisesti mahtavina pitämäni kirjailijat olekaan välttämättä niin mahtavia. Mutta toisaalta, ehkä ihmisellä olisi hyvä olla ainakin yksi esikuva, jota varauksettomasti ihailee…