Vihainen leski ilahdutti

Joku aika sitten kuuntelin Bookbeatista Minna Lindgrenin tuoreen romaanin Vihainen leski. Tunnistin kirjailijan Ehtoolehdoista tutuksi, vaikken yhtäkään Ehtoolehtoa ollut vielä silloin lukenut. Kuvauksen perusteella aprikoin, että kirja sopisi hyvin kuunneltavaksi pienemmissäkin pätkissä esimerkiksi työmatkoilla, ja oikeassapa olin. Vihainen leski on suhteellisen kevyt, muttei tyhjäpäinen romaani. Se ei vaadi sataprosenttista keskittymistä joka ainoa hetki, eikä se sisällä sellaista kielellä briljeeraamista, jonka vuoksi lauseita olisi pysähdyttävä makustelemaan. Lisäksi kirjan päähenkilöt ja miljööt tulivat nopeasti tutuiksi. Täydellinen kuuntelukirja siis.

Vihaisen lesken päähenkilö on, kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, vastikään leskeksi jäänyt 74-vuotias Ulla-Riitta, Ullis. Ulliksen odotetaan olevan sureva leski, joka vetäytyy senioritaloon keppijumppaamaan ja neulomaan villasukkia. Mutta mitä vielä! Omaishoitajuusvuosien aikana etäiseksi jääneet ystävyydet lämmitellään uudestaan, ja Ullis löytää itsensä niin skumppapäissän yhden yön jutun luota kuin alapään terveyttä kohottavalta joogatunnilta. 

En voi olla lukematta Vihaista leskeä yhteiskunnallisena kannanottona. Vihainen leski kyseenalaistaa, miksi gallupeissa elämä loppuu kuuteenkymmeneen viiteen ikävuoteen, miksi olisi elettävä lapsenlapsille tai miksi aviomiehen kuolemaa ei saisi pitää myös tervetulleena ulospääsynä vuosikymmenten perhehelvetistä. Erityisen tarkasti Vihainen leski kuvaa omaishoitajuutta. Sitä, miten omaishoitaja pikkuhiljaa luopuu omasta elämästä saadessaan vastineeksi… niin, mitä? Omaishoiva esitetään julkisessa keskustelussa rakkaudentyönä, joka on raskasta mutta palkitsevaa. Entä jos mitään palkintoa ei olekaan, jos omaishoiva onkin kauhea, näennäisen vapaavalintainen vankila, josta vapauttaa kuolema – oma tai hoivattavan. 

Kirjassa kuvatut Ulliksen lapset ja erityisesti lapsenlapset menivät jo vähän komediahahmojen puolelle, mutta yllättävää kyllä, se ei haitannut yhtään. Sukupuolettomat lapsenlapset ja stressaantunut humanistitytär olivat osuvaa ajankuvaa. Lasten vimma saada äiti vanhainkotiin ja holhouksen alaiseksi veti mietteliääksi. Se suretti ja suututti, eikä vähiten siksi, että tätä tapahtuu varmasti myös tosielämässä. Uskon Vihaisen lesken jälkeen miettiväni vähän monipuolisemmin, kun luen lehtiartikkeleita siitä, miten kohtuutonta on jättää kuolinsiivous jälkeläisten huoleksi tai miten hoitotestamentti on solmittava suunnilleen samoihin aikoihin kuin avioliittokin. Täytyykö sitä kaiken aikaa olla niin järkevä ja varautua siihen, että kuolee hetkenä minä hyvänsä, eikö voisi ihan elää vaan?

Toisin kuin kirjan nimestä voisi päätellä, ei Vihainen leski ole mielestäni kokonaisuutena vihainen teos, vaan ennemmin elämäniloinen ja mahdollisuuksiin tarttuva. Suosittelen sitä oikeastaan melkeinpä kenelle tahansa laadukkaan, ei liian ryppyotsaisen suomalaisen kaunokirjallisuuden ystävälle. Ja sanottakoot, että heti Vihaisen lesken viimeisen tavun jälkeen etsin Bookbeatista Ehtoolehto-sarjan aloittavan romaanin, sillä ikäihmisten maailma yhdistettynä laadukkaaseen, konstailemattomaan kerrontaan ja yhteiskuntakriittiseen otteeseen – minä tykkään!

vihainen_leski.png

 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen

Railakas rahakirja – railakkaasti faktojen kustannuksella

Olen viime aikoina lukenut pari talousaiheista kirjaa, Julia Thurénin Kaikki rahasta ja Pasi Havian, Ville Lappalaisen ja Antti Rinta-Lopin Erilainen ote omaan talouteen. Kansantajuisia talousaiheisia kirjoja on pulpahdellut viime vuosina kuin sieniä sateella, ja muutenkin rahapuhe on lisääntynyt merkittävästi, mikä lienee on merkki siitä, että nousukausi on kestänyt jo pitkään ja lasku vaanii nurkan takana.

Halusin ostaa lähipiirin nuorelle naiselle jonkun talousaiheisen kirjan joululahjaksi, ja päätin testata Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Railakkaan rahakirjan, jotta osaisin päättää sen ja Thurénin Kaikki rahasta -kirjan välillä. Valinta oli, Railakkaan rahakirjan kannalta valitettavasti, lopulta helppo, vaikka Railakkaalla rahakirjallakin oli toki ansionsa. 

Yksi asia, jota jäin Railakkaalta rahakirjalta paljon kaipaamaan, oli kirjoittajien esittely. Keitä he ovat, millä kokemuksella ja koulutuksella he aiheesta puhuvat ja miksi he kirjoittivat kirjan tästä aiheesta. Googlaamalla löysin toki taustatietoa molemmista, mutta sitä suuremmalla syyllä olisin halunnut tietää, miksi kustannustoimittaja ja siivousalan yrittäjä kirjoittivat talousoppaan. Entä keitä ovat kirjan ”itähelsinkiläinen sijoitusguru” ja ”tamperelainen näyttelijä” – ovatko he oikeita ihmisiä vai jotain komediahahmoja vai jotain siltä väliltä?

Kuten sanoin, kirjalla on ansionsa. Yksi niistä on vahva intersektionaalinen ote. Kirja on feministinen talouskirja ja se ottaa annettuna esimerkiksi naistyypilliset ongelmat työmarkkinoilla – näin vältytään siltä syväluotaavalta väännöltä alkaen termin ”rakenne” selvittämisestä, jota Facebookin talousryhmissä joudutaan säännöllisesti harrastamaan. Kirja haastaa myös pohtimaan köyhyyteen liitettyjä asenteita ja kannustaa meitä kaikkia ajattelemaan, että köyhyys on rahan puutetta, ei vikoja ihmisessä itsessään. Tällaisia arvoja saisi ”oman onnensa seppä”-asenteita korostavilla rahapuheen markkinoilla esiintyä enemmänkin. 

Kirja alkaa kymmenellä asialla, jotka ovat ytimekkäitä ja hyödyllisiä ohjeita hyvään taloudenpitoon. Tätä syvemmälle tasolle ei kaikkien asioiden suhteen olisi ehkä kannattanutkaan lähteä, sillä valitettavasti bongasin kirjasta useita virheitä, jotka ovat sinänsä pieniä, mutta syövät kirjan uskottavuutta. Ajattelen myös, että raha-asiat ovat usein luonteeltaan sellaisia, että niiden suhteen ei saisi tehdä virheitä, ainakaan jos lähtee muita neuvomaan.

Kirjassa kerrotaan esimerkiksi, että kaupungin vuokra-asuntoon muuttavalla ei saa olla aiempia vuokrarästejä. Riippuu kovasti kaupungista, asunnonhakijan tilanteesta ja siitä, ovatko vuokrarästit muodostuneet kyseiselle yhtiölle äskettäin vai jonnekin muualle vuosia sitten, sanon minä. Kirjassa todetaan, että Saton tai VVO:n – joka siis oli nimeltään Lumo jo kirjan julkaisuhetkellä – asuntoon voi päästä muuttamaan maksuhäiriöinenkin, mutta kalliimmalla vuokralla. Vuokrat lienevät kaikille samat, mutta vuokravakuuden suuruus vaihtelee. Saton ja Lumon asunnoista minimaalisen pieni osa on korkotuettuja asuntoja, toisin kuin kirja väittää. Vastaavia esimerkkejä on paljon. 

Kirjassa oli myös kummallisia, aatteellisia heittoja, joita ei perusteltu mitenkään. Sanottiin esimerkiksi, että osakkeiden päiväkauppa eli treidaaminen on noloa. Kallista ja usein tehotonta, toki, ja ehdottomasti hyvä että siitä aloittelijoita varoitetaan. Mutta noloa? Kenen mielestä? Pankissako ne nauravat, vai verotoimistossa? 

Railakasta rahakirjaa suositellaan sellaisille henkilöille, jotka stressaavat raha-asioistaan ja haluavat ottaa ne haltuun. Varmasti näin, koska jos raha-asioitaan ei mieti lainkaan, niin miksipä aiheesta vaivautuisi kirjaakaan lukemaan. Muuten kuvaisin kirjan olevan sopiva sellaiselle henkilölle, jonka taloudenhallinnan taidot ovat keskivertoa matalammalla tasolla. Uskon sen olevan hyvä esimerkiksi sellaiselle itsenäistyvälle nuorelle, joka ei rikkinäisen perhetaustan vuoksi ole saanut oikein minkäänlaista mallia terveestä taloudenpidosta kotoa. Jos sen sijaan olet korkeakoulutettu kokopäivätyötä tekevä keskituloinen, jolla on jo säästötili ja ehkä sijoituksiakin, en suosittele kirjaa sinulle, ellet sitten erityisestä mielenkiinnosta genreä kohtaan halua sitä lukea. Tiedät ilman kirjaakin, että luottotiedot on tärkeää pitää kunnossa ja pakollisista menoista pitää huolehtia aina ennen hupijuttuja. 

Tuli jotenkin huono omatunto tästä arvostelusta. Että miksi minä olen näin jyrkkä, vieläpä naiskirjailijoita kohtaan, jotka ovat selvästi hyvällä asialla, torjumassa tavallisten ihmisten tavallisia talousvaikeuksia. Ajattelen kuitenkin, että on kirjoittamisen ja kirjailijan työn arvostamista vaatia kunnollista faktantarkistusta. Tässä asiassa ero Railakkaan rahakirja ja Kaikki rahasta -kirjan välillä tulee kouriintuntuvasti esiin.

Railakas_rahakirja_etukansi.jpg

 

Kulttuuri Kirjat