Vihainen leski ilahdutti

Joku aika sitten kuuntelin Bookbeatista Minna Lindgrenin tuoreen romaanin Vihainen leski. Tunnistin kirjailijan Ehtoolehdoista tutuksi, vaikken yhtäkään Ehtoolehtoa ollut vielä silloin lukenut. Kuvauksen perusteella aprikoin, että kirja sopisi hyvin kuunneltavaksi pienemmissäkin pätkissä esimerkiksi työmatkoilla, ja oikeassapa olin. Vihainen leski on suhteellisen kevyt, muttei tyhjäpäinen romaani. Se ei vaadi sataprosenttista keskittymistä joka ainoa hetki, eikä se sisällä sellaista kielellä briljeeraamista, jonka vuoksi lauseita olisi pysähdyttävä makustelemaan. Lisäksi kirjan päähenkilöt ja miljööt tulivat nopeasti tutuiksi. Täydellinen kuuntelukirja siis.

Vihaisen lesken päähenkilö on, kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, vastikään leskeksi jäänyt 74-vuotias Ulla-Riitta, Ullis. Ulliksen odotetaan olevan sureva leski, joka vetäytyy senioritaloon keppijumppaamaan ja neulomaan villasukkia. Mutta mitä vielä! Omaishoitajuusvuosien aikana etäiseksi jääneet ystävyydet lämmitellään uudestaan, ja Ullis löytää itsensä niin skumppapäissän yhden yön jutun luota kuin alapään terveyttä kohottavalta joogatunnilta. 

En voi olla lukematta Vihaista leskeä yhteiskunnallisena kannanottona. Vihainen leski kyseenalaistaa, miksi gallupeissa elämä loppuu kuuteenkymmeneen viiteen ikävuoteen, miksi olisi elettävä lapsenlapsille tai miksi aviomiehen kuolemaa ei saisi pitää myös tervetulleena ulospääsynä vuosikymmenten perhehelvetistä. Erityisen tarkasti Vihainen leski kuvaa omaishoitajuutta. Sitä, miten omaishoitaja pikkuhiljaa luopuu omasta elämästä saadessaan vastineeksi… niin, mitä? Omaishoiva esitetään julkisessa keskustelussa rakkaudentyönä, joka on raskasta mutta palkitsevaa. Entä jos mitään palkintoa ei olekaan, jos omaishoiva onkin kauhea, näennäisen vapaavalintainen vankila, josta vapauttaa kuolema – oma tai hoivattavan. 

Kirjassa kuvatut Ulliksen lapset ja erityisesti lapsenlapset menivät jo vähän komediahahmojen puolelle, mutta yllättävää kyllä, se ei haitannut yhtään. Sukupuolettomat lapsenlapset ja stressaantunut humanistitytär olivat osuvaa ajankuvaa. Lasten vimma saada äiti vanhainkotiin ja holhouksen alaiseksi veti mietteliääksi. Se suretti ja suututti, eikä vähiten siksi, että tätä tapahtuu varmasti myös tosielämässä. Uskon Vihaisen lesken jälkeen miettiväni vähän monipuolisemmin, kun luen lehtiartikkeleita siitä, miten kohtuutonta on jättää kuolinsiivous jälkeläisten huoleksi tai miten hoitotestamentti on solmittava suunnilleen samoihin aikoihin kuin avioliittokin. Täytyykö sitä kaiken aikaa olla niin järkevä ja varautua siihen, että kuolee hetkenä minä hyvänsä, eikö voisi ihan elää vaan?

Toisin kuin kirjan nimestä voisi päätellä, ei Vihainen leski ole mielestäni kokonaisuutena vihainen teos, vaan ennemmin elämäniloinen ja mahdollisuuksiin tarttuva. Suosittelen sitä oikeastaan melkeinpä kenelle tahansa laadukkaan, ei liian ryppyotsaisen suomalaisen kaunokirjallisuuden ystävälle. Ja sanottakoot, että heti Vihaisen lesken viimeisen tavun jälkeen etsin Bookbeatista Ehtoolehto-sarjan aloittavan romaanin, sillä ikäihmisten maailma yhdistettynä laadukkaaseen, konstailemattomaan kerrontaan ja yhteiskuntakriittiseen otteeseen – minä tykkään!

vihainen_leski.png

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *