Ihana Rakkaudenhirviö – tarkkasilmäisesti suomalaisuudesta ja tavallisuudesta

Siirsin Saara Turusen Rakkaudenhirviön Bookbeatin listalleni, koska joku mainitsi Goodreadsissa sen muistuttavan Sisko Savonlahden ihanaa Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -romaania. Samanlaisia elementtejä molemmissa kirjoissa kieltämättä olikin, ja molemmista tykkäsin kovasti. 

Tiet kulkevat suoraan ja ihmiset käyvät joulukirkossa, vaikka eivät Jumalaan uskokaan. Naisilla on samanlaiset kauhtuneet collegeasut kuin miehilläkin ja kaikki juovat viinaa yhtä paljon, paitsi äitini, joka ei juo ollenkaan vaan tuhahtaa halveksuvasti, jos näkee juopon kadulla. Sitä paitsi meillä on hyvät lämpöeristykset ja laadukkaat pölynimurit sekä tarpeeksi kahvikuppeja jokaiselle kansalaiselle. 

Rakkaudenhirviö on mielestäni ennen kaikkea äärimmäisen hyvä kuvaus suomalaisuudesta. Siitä sellaisesta perinteisestä muodosta pohjoista identiteettiä, jota talvisota, idän pelko ja lama-ajat ovat muovanneet. 

Romaani kuvaa myös erontekoja meihin ja muihin ja kuten viime aikoina lukemilleni kirjoille tyypillistä on, myös tässä sivutaan luokkaan liittyviä kysymyksiä. Päähenkilö asuu valkoisessa tiilitalossa muiden valkoisten tiilitalojen keskellä ja hänellä on nätti hiuspanta, joten hän on opettajien mieleen. Kunnan vuokratalot taas kuvataan paikkoina, joihin poliisit ja huostaanottoviranomaiset ajavat yhtenään ja joissa huonosti hoidetuilla takapihoilla huutavat takkuiset koirat. 

Kyllä sinä sentään siivota osaat, sanoo äitini. Sinustahan voisi tulla isona vaikkapa siivooja. Jos noin hyvin osaa siivota, niin ei varmasti tarvitse taivasalla nukkua, hän sanoo. Äitini haluaa kai kehua minua ja ymmärrän, että minun tulisi ilahtua, sillä äitini ei kehu ketään syyttä suotta. Mutta kaikki tuntuu romahtavan.

Päähenkilön raskain taakka kantaa on pikkulapsesta asti päähän taottu vaatimus olla ihan vaan tavallinen. Käydä koulut, mennä töihin, perustaa perhe. Asettua aloilleen ja käyttäytyä niin kuin kunnon perheessä kasvaneelta odotetaan. Koska päähenkilö ei tunne pystyvänsä tähän, elää hän jatkuva huonommuudentunto seuranaan. Päähenkilö pakenee ensin Itä-Suomesta taidelukioon Helsinkiin, sitten ulkomaille. Omaa paikkaa ei kuitenkaan tunnu löytyvän. 

Lukijan kirja pakottaa miettimään sitä, voisiko elämä olla sittenkin ihan hyvää elämänä itsenään – ilman eteenpäin menemisen tunnetta, kunnianhimoa, perheen perustamista tai merkitykselliseltä tuntuvaa työtä. Uskon, että monet nuoret aikuiset pystyvät helposti samaistumaan päähenkilön tilanteeseen. Muiden opiskelupaikat, vakityöt, vauvat ja asunnot ahdistavat, ei siksi että tavoittelisi niitä itse, vaan siksi, että tuntee itsensä vajavaiseksi kun ei tajua noita asioita haluta. 

Jollain vaikeasti sanallistettavalla tasolla tunnistin kirjasta myös omaan henkilöhistoriaani liittyviä asioita. Päähenkilön lapsuudenperheessä on jotakin samaa kuin omassani, ja sitten taas toisaalta ei. Uskon, että suurin suomalaisista tunnistaa kirjasta jotakin tuttua. Vaatimuksen ylpeydestä ja me-hengestä sellaisia menneiden sukupolvien tekoja kohtaan, joissa ei itse ole ollut mitenkään osallisena. Kaiken muun alleen hautaavan pelon erottua joukosta, pelon nöyryytetyksi tulemisesta. Surumieliset juhlapäivät, itsenäisyyspäivän sotilasparaatit ja joulurauhan julistuksen, jossa vakavin kasvoin kehotetaan viettämään riemullinen juhla hartaudella, hiljaisesti ja rauhallisesti. 

Kirjan loppu on kuitenkin lohdullinen. Mennään eteenpäin ja tehdään paras mahdollinen siitä mitä saatiin. Katkeruudessa vellominen ei koskaan ratkaise mitään. Uskon, että tästä kirjasta voivat löytää lohtua ne, joille oman identiteetin rakentaminen lähipiirin asettamien paineiden vuoksi on ollut erityisen haastavaa. Jotakin samaistuttavaa tästä löytänee jokainen Suomessa kasvanut.

Katkeruus ei auta, minä mietin. Sellainen ei auta, että loputtomasti vain kysyy, että miksi asioiden piti mennä tällä tavalla. On annettava anteeksi tämä kaikki.