En palaa takaisin koskaan, luulen – romaani vahvoista naisista ja menneisyyden pakenemisesta
Bookbeat suositteli minulle Satu Vasantolan esikoisteosta En palaa takaisin koskaan, luulen. Takakansiteksti lupasi kirjan kertovan siitä, miten välimatka pohjanmaalaisesta työläisperheestä asianajajaksi Helsinkiin on pidempi kuin maantieteellisen etäisyyden perusteella voisi uskoa. Tartuin kirjaan – kuvainnollisesti, tapahtuihan lukeminen sovelluksen kautta – mielenkiinnolla, sillä tämän tyyliset tarinat miellyttävät minua yleensä.
Aluksi kirja ärsytti. Helsinkiläinen juristi yksityismajoittaa kotiinsa turvapaikanhakijaperheen, johon on tutustunut päivystäessään Pasilan poliisitalon ulkopuolella turvapaikanhakijoita auttavan järjestön vapaaehtoisena. Mummo kuolee jonoon ja poliisi toimii mielivaltaisesti ja tahallaan hankalasti, kunnes päähenkilö menee vilauttamaan vähän juristikorttia. Tämä kaikki tuntuu niin päälleliimatulta ja paatoksellisen poliittiselta. Kuuntelin samanaikaisesti erästä toista tuoretta kotimaista romaania, jonka päähenkilö ärsytti yli kaiken (siitä lisää myöhemmin) ja ajattelin, etten viitsi tuhlata kallista aikaani kahteen ärsyttävään koulutettuun helsinkiläisnaiseen. Annoin kirjalle kuitenkin mahdollisuuden.
Sittemmin kirjasta kehkeytyi ihan kelpo sukupolviromaani. Annan sille neljä tähteä viidestä. En palaa takaisin koskaan, luulen, ei ole iloinen kirja. Kirjan sivuille oli työnnetty kaikki maailman kurjuus alkoholismista syömishäiriöihin ja perheväkivallasta rasismiin. Tämä johti siihen, että monien kirjassa kuvattujen ikävyyksien käsittely jäi mielestäni melko pintapuoliseksi. On tietenkin tosiasia, että usein ongelmat seuraavat toisiaan, ja siksi ymmärrän miksi kirjailija vaikuttaa googlanneen osana kirjoitusprosessiaan ”mitä ikävää elämässä voi tapahtua”. Uskon kuitenkin, että työläisperheen elämä Pohjanmaalla olisi näyttäytynyt kokolailla ankeana ja ahdistavana ilman esimerkiksi melko irralliseksi jäänyttä syömishäiriötä.
En palaa takaisin koskaan, luulen on kertomus vahvoista naisista. Kirjan voimanainen on suvun matriarkka Martta, joka kasvattaa lapset, lypsää lehmät, huolehtii lapsenlapset ja sietää juoppoa miestä hamaan tappiin saakka. Martan rinnalla kuvataan Susannaa, joka ostaa spermaa vauvafoorumilta löytämältään mieheltä, kasvaa täyteen mittaansa oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja tekee parhaansa pärjätäkseen sen perinnön kanssa, jonka kotoa sai. Naisten elämät eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, mutta elämän ottaminen omiin käsiin yhdistää Marttaa ja Susannaa. Yhtä kaikki En palaa takaisin koskaan, luulen tuo mielestäni kauniilla ja kipeällä tavalla esiin sen, miten lähihistoriassamme juuri naiset ovat kannatelleet kokonaisia perheitä ja tehneet sen mitä oli tehtävä tekemättä numeroa itsestään tai uhrauksistaan.
Kirja saa miettimään myös sitä, saako pahuuteen vastata pahuudella ja jos saa, missä menee raja. Kirjan henkilöt esitetään yhtä lukuunottamatta särmikkäinä ihmisinä, joilla on omat hyvät ja huonot puolensa, kuten meillä kaikilla. Sen sijaan yhdestä ei kenelläkään ole mitään hyvää sanottavaa. Mietin, miten realistinen tällainen asetelma on – lienee aika harvinaista, että edes omat lapset eivät kiinny vanhempaansa lainkaan ja keskittyvät pienistä lapsista asti vihaamaan ja halveksumaan. Tokikaan kirjassa kuvatun perusteella en sukulaisia ja heidän suhtautumistaan tähän henkilöön voi paheksua, päinvastoin.
En palaa takaisin koskaan, luulen oli minulle mieleinen lukukokemus. Kirja on miellyttävä lukuromaani, johon on helppo tarttua ja joka kuljettaa mukanaan niin, että kirja tuli ahmittua parilta istumalta. Olen iloinen, että kirjan nimen Eppu Normaali -viittauksen tajusin vasta lopputeksteistä, sillä olen altis ärsyttäville korvamadoille. Toivottavasti kukaan muu ei saanut tästä ärsyttävää renkutusta ajatustensa taustalle!