Lasten planeetta, eli kannattaako lukea kirjoja joiden päähenkilöä inhoaa

Useimmiten kirjan loppuessa olen vähän harmissani. Olen päässyt sisään uuteen maailmaan, jossa eläviin ihmisiin olen kiintynyt. Janoan tietää, miten tarina jatkuu, mutta se jää mielikuvitukseni varaan. Riikka Pulkkisen uusimman kirjan Lasten planeetan loppu ei ollut tällainen loppu. Tämä oli ensimmäinen kokonainen kirja, jonka luin Bookbeatin kautta kuuntelemalla (heh, luin kuuntelemalla, miten väärältä se kuulostaakaan) ja kun lukija sanoi kirjan loppuneen, huokaisin helpotuksesta. Huh, pääsinpä tästäkin, eikä minun omassa elämässäni onneksi ole ketään Frederikaa, jota pitäisi sietää. 

 

Lasten planeetta sai minusta esiin uusia puolia. Se teki minusta ihmisen, jonka teki jatkuvasti mieli heristää sormea ja torua päähenkilöä typeristä ajatuksistaan.

 

Että kuule hei, mikä sinä olet vaatimaan muilta feministisempää suhtautumista, jos itse flirttailet työtehtävällään oleville ensihoitajille.

 

Ettet sinä vaan voi tehdä lasta jonkun kanssa, sitten omia sitä itsellesi ja lopulta erota, kun puolisosi ei osallistu arkeen riittävästi – siihen arkeen, jonka langat olet vaatinut ensin sataprosenttisesti itsellesi.

 

Että ei ole tervettä vaatia, että lapsesi elämä pyörii vain ja ainoastaan sinun ympärilläsi.

 

Kirja sukkuloi kahden aikatason välissä. Nykyajassa Frederika eroaa avopuolisostaan ja lapsensa isästään, myy yhteisen kodin ja yrittää kasata identiteettinsä kokoon uudelleen. Noin kymmenen vuotta sitten sisarukset joutuivat kohtaamaan psykoosin, kun Julia sairastui ja Frederika ja Matleena tekivät parhaansa auttaakseen sisartaan. Tämä ajassa liikkuminen tuntui melko merkityksettömältä. Kahta erillistä tarinaa ei juuri edes yritetty linkittää yhteen, vaikka aineksia olisi ollut parempaankin.

 

Psykoositakaumat tuntuivat jokseenkin irrallisilta, mutta täysin vaille selitystä jäi lapsuustakauma. Mikä oli se salaperäinen jokin, joka teki kodin ilmasta raskasta hengittää ja sai isän vakuuttelemaan, että äiti palaa vielä? Tietenkin voin keksiä mielessäni useammankin asian, mutten tykännyt kirjailijan valinnasta jättää tätä roikkumaan.

 

Mietin, että kehtaako tätä edes kirjoittaa, mutta päätin omassa blogissani kehdata: mielestäni lapsiperheen arjen runsas kuvailu teki kirjasta paikoin erittäin pitkäveteisen. Jos jaksoinkin sietämätöntä Frederikaa, niin lapsen havaintoja luurankojen olemuksesta tai kaupassa saatuja kiukkukohtauksia en meinannut jaksaa. En tiedä, olisinko toisenlaisessa elämäntilanteessa lukenut mieluummin siitä, mitä leikkipuistossa tapahtui, vai valitsisinko jatkossakin kirjaani mieluummin kuvauksia vaikka perunoiden kuorimisesta nakkikeittoon tai varpaankynsien lakkaamisesta. Tämä on kuitenkin minun mielipiteeni, ei sinänsä osoitus kirjan hyvyydestä tai huonoudesta. 

 

Kuuntelin Lasten planeettaa pääasiassa aika lyhyissä pätkissä, kuten muutaman minuutin työmatkoilla. Kuunteleminen oli suorittamista, ja luin samanaikaisesti monta muuta kirjaa loppuun. Kirjan loppupuolella kuunneltuani vähän pidemmän pätkän putkeen havahduin siihen, että enhän minä tätä koko kirjaa inhoa, ainoastaan sen päähenkilöä. Kokonaisuutena tämä oli sellainen kahden ja puolen tähden romaani, ihan kiva ja herätti joitakin positiivisiakin ajatuksia, mutta en jää kaipaamaan. Jäin kuitenkin miettimään sitä, että olisiko välillä ihan hyväkin kirjan sivuilla yrittää päästä myös raskaiden ja ärsyttävien tyyppien pään sisälle – yleensä kun lukuhetket mieltää omaksi arjen luksukseksi ja haluaa siksi pitää ne mahdollisimman miellyttävinä. Se ei omalla kohdallani tarkoita vain ”helppoja” romaaneja, vaan yleensä jokaiseen tyyppiin onnistutaan kirjoittamaan edes jotain sympaattista, lähestyttävää ja miellyttävää – tai sitten tarina itsessään on jotenkin erityisen merkittävä. Vaikka Lasten planeetasta rutkasti ärsytystä sainkin, sain siitä myös paljon ajateltavaa. Paljon puhutaan siitä, miten turmiollista on sulkea maailmastaan pois ihmiset, jotka ovat erilaisia tai eri mieltä. Ehkä jatkossakin yritän siis altistaa itseäni välillä myös sellaisille henkilöhahmoille, joiden kanssa en haluaisi jakaa elämääni oikeasti.