Frederik Backmanin Kiekkokaupunki (Otava 2017) oli mieluinen lukututtavuus. Aloittelin kirjaa jo joskus vuosi sitten ottaessani Bookbeatin kokeilujaksolle mutta päättäessäni tilauksen silloin. Muistin pitäneeni kirjasta kuunneltuani sitä silloin ehkä kymmenen prosentin verran (Bookbeatissa sivut muuttuvat prosenteiksi, enkä ole varma pidänkö siitä) ja nyt uusittuani tilaukseni ja päästyäni Pulkkisen Lasten maailmasta päädyin kuuntelemaan kirjan.

Kirja kuvaa lämpimästi pientä ruotsalaista Björnstadin kaupunkia, jonka keskusta kuolee, tehtaalla on jatkuvat yt-neuvottelut ja miesväki viettää aikaa Karhuntalja-nimisessä baarissa. Vain yksi asia pitää kaupungin pinnalla, ja se asia on jääkiekko. En usko, että Björnstad olisi oikeasti kopio mistään olemassa olevasta pikkukaupungista, mutta kirjan viehätysvoima piilee siinä, että se voisi olla. Suomessakin on Björnstadeja, joissa kaupunkia halkovan pääkadun varrella on lähinnä tyhjiä näyteikkunoita ja räkälöitä, joissa koko kaupungin yläkoululaiset mahtuvat yhteen kouluun ja joissa koko kaupungin on vallannut joku syvältä kumpuava ankeus ja melankolia. Onko näillä kaupungeilla jääkiekon kaltaista liimaa pitämässä sen vähän jäljellä olevan koossa, ei aina, onneksi toisinaan. 

Kiekkokaupungissa pidin siitä, että kirja oli kuvaileva, muttei lainkaan maalaileva. Itse keksityillä esimerkeillä havainnollistan mitä tarkoitan:

”Kaupungin pääkadun varrella on pubi, pieni lähikauppa ja kioski, josta onnekkaimmat ostavat yhdensuuntaisen matkalipun pois kaupungista. Kaupungin laitamilla on supermarketti, jonne perheenäidit ajavat vanhoilla farmariautoillaan ostamaan jauhelihaa, paahtoleipää ja riisimuroja. Heti marketin takaa alkaa moottoritie, joka vie pois kaupungista.”

vai

”Loppukesän auringonlasku maalaa kaupungin sinipunaiseksi. Ilmassa tuoksuu luopumisen haikeus, kun syksy kohta vääjäämättä vie voiton kesästä ja pyyhkii värit mennessään, muuttaen puut vielä hetkeksi, kuin anteeksi pyytäen, ruskan sävyissä hohtaviksi. Nyt vielä katukiveyksen reunoilta puskee esiin vihreää, joka tuo sentään jotain eloa kuolleeseen maisemaan.”

Minä pidän enemmän kuvailusta. En ehkä aina ja ikuisesti, ja monista hyvin maalailevista kirjoistakin olen nauttinut suuresti, mutta yleisesti ottaen kuvaileva tyyli on mieleeni. 

Otsikossa totean Kiekkokaupungin kertovan yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä. Yhteisöt ovat yhtäältä valtavia voimavarojen lähteitä, toisaalta pahimmillaan erittäin myrkyllisiä ongelmapesäkkeitä, joissa paha kasvaa. Kiekkokaupungissa nähdään yhteisöllisyyden molemmat puolet. Jääkiekkoon kohdistuva jaettu intohimo on kenties ainoa syy, miksi kaupunki on yhä ylipäänsä kartalla, mutta toisaalta jääkiekkoon kietoutuva yhteisöllisyys myös kääntää ihmisiä toisiaan vastaan ja estää näkemästä sellaista totuutta, joka on yhteisölle epäedullinen. 

Goodreadsin vuotuisessa kirjagaalassa hyvin menestynyt Kiekkokaupunki oli miellyttävä, nopeasti luettava kirja. En ole lainkaan pahoillani siitä, että kirja aloittaa sarjan – ryhdyin jo lukemaan seuraavaa osaa Me vastaan te. Annan kirjalle neljä tähteä viidestä. Se oli nautittava lukukokemus, muttei erityisen mieleenpainuvalla tavalla. Kirjan pisteitä paransi huomattavasti se, että toisin kuin oletin, ei kirjan alussa vihjattu väkivaltarikos kohdistunut mielestäni ilmeisimpään kohteeseen. Hieman taas moitin sitä, että mielestäni eräs perhe oli kuvattu kirjassa särmättömällä tavalla liiankin kunnollisena ja mallikkaana. Ei jäänyt epäselväksi, ketkä ovat kirjoittajan näkökulmasta tämän tarinan hyviksiä.