Siirsin Saara Turusen Rakkaudenhirviön Bookbeatin listalleni, koska joku mainitsi Goodreadsissa sen muistuttavan Sisko Savonlahden ihanaa Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -romaania. Samanlaisia elementtejä molemmissa kirjoissa kieltämättä olikin, ja molemmista tykkäsin kovasti. 

Tiet kulkevat suoraan ja ihmiset käyvät joulukirkossa, vaikka eivät Jumalaan uskokaan. Naisilla on samanlaiset kauhtuneet collegeasut kuin miehilläkin ja kaikki juovat viinaa yhtä paljon, paitsi äitini, joka ei juo ollenkaan vaan tuhahtaa halveksuvasti, jos näkee juopon kadulla. Sitä paitsi meillä on hyvät lämpöeristykset ja laadukkaat pölynimurit sekä tarpeeksi kahvikuppeja jokaiselle kansalaiselle. 

Rakkaudenhirviö on mielestäni ennen kaikkea äärimmäisen hyvä kuvaus suomalaisuudesta. Siitä sellaisesta perinteisestä muodosta pohjoista identiteettiä, jota talvisota, idän pelko ja lama-ajat ovat muovanneet. 

Romaani kuvaa myös erontekoja meihin ja muihin ja kuten viime aikoina lukemilleni kirjoille tyypillistä on, myös tässä sivutaan luokkaan liittyviä kysymyksiä. Päähenkilö asuu valkoisessa tiilitalossa muiden valkoisten tiilitalojen keskellä ja hänellä on nätti hiuspanta, joten hän on opettajien mieleen. Kunnan vuokratalot taas kuvataan paikkoina, joihin poliisit ja huostaanottoviranomaiset ajavat yhtenään ja joissa huonosti hoidetuilla takapihoilla huutavat takkuiset koirat. 

Kyllä sinä sentään siivota osaat, sanoo äitini. Sinustahan voisi tulla isona vaikkapa siivooja. Jos noin hyvin osaa siivota, niin ei varmasti tarvitse taivasalla nukkua, hän sanoo. Äitini haluaa kai kehua minua ja ymmärrän, että minun tulisi ilahtua, sillä äitini ei kehu ketään syyttä suotta. Mutta kaikki tuntuu romahtavan.

Päähenkilön raskain taakka kantaa on pikkulapsesta asti päähän taottu vaatimus olla ihan vaan tavallinen. Käydä koulut, mennä töihin, perustaa perhe. Asettua aloilleen ja käyttäytyä niin kuin kunnon perheessä kasvaneelta odotetaan. Koska päähenkilö ei tunne pystyvänsä tähän, elää hän jatkuva huonommuudentunto seuranaan. Päähenkilö pakenee ensin Itä-Suomesta taidelukioon Helsinkiin, sitten ulkomaille. Omaa paikkaa ei kuitenkaan tunnu löytyvän. 

Lukijan kirja pakottaa miettimään sitä, voisiko elämä olla sittenkin ihan hyvää elämänä itsenään – ilman eteenpäin menemisen tunnetta, kunnianhimoa, perheen perustamista tai merkitykselliseltä tuntuvaa työtä. Uskon, että monet nuoret aikuiset pystyvät helposti samaistumaan päähenkilön tilanteeseen. Muiden opiskelupaikat, vakityöt, vauvat ja asunnot ahdistavat, ei siksi että tavoittelisi niitä itse, vaan siksi, että tuntee itsensä vajavaiseksi kun ei tajua noita asioita haluta. 

Jollain vaikeasti sanallistettavalla tasolla tunnistin kirjasta myös omaan henkilöhistoriaani liittyviä asioita. Päähenkilön lapsuudenperheessä on jotakin samaa kuin omassani, ja sitten taas toisaalta ei. Uskon, että suurin suomalaisista tunnistaa kirjasta jotakin tuttua. Vaatimuksen ylpeydestä ja me-hengestä sellaisia menneiden sukupolvien tekoja kohtaan, joissa ei itse ole ollut mitenkään osallisena. Kaiken muun alleen hautaavan pelon erottua joukosta, pelon nöyryytetyksi tulemisesta. Surumieliset juhlapäivät, itsenäisyyspäivän sotilasparaatit ja joulurauhan julistuksen, jossa vakavin kasvoin kehotetaan viettämään riemullinen juhla hartaudella, hiljaisesti ja rauhallisesti. 

Kirjan loppu on kuitenkin lohdullinen. Mennään eteenpäin ja tehdään paras mahdollinen siitä mitä saatiin. Katkeruudessa vellominen ei koskaan ratkaise mitään. Uskon, että tästä kirjasta voivat löytää lohtua ne, joille oman identiteetin rakentaminen lähipiirin asettamien paineiden vuoksi on ollut erityisen haastavaa. Jotakin samaistuttavaa tästä löytänee jokainen Suomessa kasvanut.

Katkeruus ei auta, minä mietin. Sellainen ei auta, että loputtomasti vain kysyy, että miksi asioiden piti mennä tällä tavalla. On annettava anteeksi tämä kaikki.

Useimmiten kirjan loppuessa olen vähän harmissani. Olen päässyt sisään uuteen maailmaan, jossa eläviin ihmisiin olen kiintynyt. Janoan tietää, miten tarina jatkuu, mutta se jää mielikuvitukseni varaan. Riikka Pulkkisen uusimman kirjan Lasten planeetan loppu ei ollut tällainen loppu. Tämä oli ensimmäinen kokonainen kirja, jonka luin Bookbeatin kautta kuuntelemalla (heh, luin kuuntelemalla, miten väärältä se kuulostaakaan) ja kun lukija sanoi kirjan loppuneen, huokaisin helpotuksesta. Huh, pääsinpä tästäkin, eikä minun omassa elämässäni onneksi ole ketään Frederikaa, jota pitäisi sietää. 

Lasten planeetta sai minusta esiin uusia puolia. Se teki minusta ihmisen, jonka teki jatkuvasti mieli heristää sormea ja torua päähenkilöä typeristä ajatuksistaan.

Että kuule hei, mikä sinä olet vaatimaan muilta feministisempää suhtautumista, jos itse flirttailet työtehtävällään oleville ensihoitajille.

Ettet sinä vaan voi tehdä lasta jonkun kanssa, sitten omia sitä itsellesi ja lopulta erota, kun puolisosi ei osallistu arkeen riittävästi – siihen arkeen, jonka langat olet vaatinut ensin sataprosenttisesti itsellesi.

Että ei ole tervettä vaatia, että lapsesi elämä pyörii vain ja ainoastaan sinun ympärilläsi.

Kirja sukkuloi kahden aikatason välissä. Nykyajassa Frederika eroaa avopuolisostaan ja lapsensa isästään, myy yhteisen kodin ja yrittää kasata identiteettinsä kokoon uudelleen. Noin kymmenen vuotta sitten sisarukset joutuivat kohtaamaan psykoosin, kun Julia sairastui ja Frederika ja Matleena tekivät parhaansa auttaakseen sisartaan. Tämä ajassa liikkuminen tuntui melko merkityksettömältä. Kahta erillistä tarinaa ei juuri edes yritetty linkittää yhteen, vaikka aineksia olisi ollut parempaankin.

Psykoositakaumat tuntuivat jokseenkin irrallisilta, mutta täysin vaille selitystä jäi lapsuustakauma. Mikä oli se salaperäinen jokin, joka teki kodin ilmasta raskasta hengittää ja sai isän vakuuttelemaan, että äiti palaa vielä? Tietenkin voin keksiä mielessäni useammankin asian, mutten tykännyt kirjailijan valinnasta jättää tätä roikkumaan.

Mietin, että kehtaako tätä edes kirjoittaa, mutta päätin omassa blogissani kehdata: mielestäni lapsiperheen arjen runsas kuvailu teki kirjasta paikoin erittäin pitkäveteisen. Jos jaksoinkin sietämätöntä Frederikaa, niin lapsen havaintoja luurankojen olemuksesta tai kaupassa saatuja kiukkukohtauksia en meinannut jaksaa. En tiedä, olisinko toisenlaisessa elämäntilanteessa lukenut mieluummin siitä, mitä leikkipuistossa tapahtui, vai valitsisinko jatkossakin kirjaani mieluummin kuvauksia vaikka perunoiden kuorimisesta nakkikeittoon tai varpaankynsien lakkaamisesta. Tämä on kuitenkin minun mielipiteeni, ei sinänsä osoitus kirjan hyvyydestä tai huonoudesta. 

Kuuntelin Lasten planeettaa pääasiassa aika lyhyissä pätkissä, kuten muutaman minuutin työmatkoilla. Kuunteleminen oli suorittamista, ja luin samanaikaisesti monta muuta kirjaa loppuun. Kirjan loppupuolella kuunneltuani vähän pidemmän pätkän putkeen havahduin siihen, että enhän minä tätä koko kirjaa inhoa, ainoastaan sen päähenkilöä. Kokonaisuutena tämä oli sellainen kahden ja puolen tähden romaani, ihan kiva ja herätti joitakin positiivisiakin ajatuksia, mutta en jää kaipaamaan. Jäin kuitenkin miettimään sitä, että olisiko välillä ihan hyväkin kirjan sivuilla yrittää päästä myös raskaiden ja ärsyttävien tyyppien pään sisälle – yleensä kun lukuhetket mieltää omaksi arjen luksukseksi ja haluaa siksi pitää ne mahdollisimman miellyttävinä. Se ei omalla kohdallani tarkoita vain ”helppoja” romaaneja, vaan yleensä jokaiseen tyyppiin onnistutaan kirjoittamaan edes jotain sympaattista, lähestyttävää ja miellyttävää – tai sitten tarina itsessään on jotenkin erityisen merkittävä. Vaikka Lasten planeetasta rutkasti ärsytystä sainkin, sain siitä myös paljon ajateltavaa. Paljon puhutaan siitä, miten turmiollista on sulkea maailmastaan pois ihmiset, jotka ovat erilaisia tai eri mieltä. Ehkä jatkossakin yritän siis altistaa itseäni välillä myös sellaisille henkilöhahmoille, joiden kanssa en haluaisi jakaa elämääni oikeasti.