Perno Mega City – yhteiskunnasta ja ylisukupolvisuudesta

Löysin kirjan Bookbeatin minulle suositelluista uutuuksista ja tartuin siihen vailla ihmeempiä odotuksia. En ollut kuullut kirjailijasta koskaan – ja esikoisteoshan tämä onkin – ja tiesin Pernon olevan telakkakaupunginosa Turussa, siinäpä se.

Ja sitten kirjan viimeiset rivit ahmittuani tajusin, että olin juuri lukenut parhaan kirjan tänä vuonna. Liekö taustalla yhteiskuntatietelilijyys ja vankka kiinnostus luokkatematiikkaan, mutta tämä kirja liikutti, suututti ja ahdisti syvästi. Kirjailijan maalaama kuva köyhästä työläislähiöstä on lohduton. Tärkein oppi jonka kirjan päähenkilö kotoaan saa, on se, että hän ei ole eikä hänestä koskaan tule yhtään mitään. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Laman iskiessä vuokrataloissa iloitaan.

”Meille ei käynyt mitenkään, koska isä ja äiti eivät omistaneet mitään. Se oli pelkästään hyvä. Ahneella oli paskainen loppu, isähän sen oli tiennyt jo pitkään.”

Tämän kirjan pitäisi kuulua pakolliseen lukemistoon niille, joiden mielestä jokainen on oman onnensa seppä. Elämän ottaminen omiin käsiin on jokseenkin vaikeaa, jos kuuluu niihin lapsiin, ”joiden pyörätuolissa istuvat isät pakottivat niitä leikkimään heppaa sylissään”tai joiden perheeseen osunut parin tonnin veikkausvoitto käytetään täysimääräisesti ässäarpojen ostamiseen. Kaikesta huolimatta lapset ja nuoret kuitenkin näkevät elämässä valoa pelatessaan niillä korteilla, jotka heille on jaettu. Haaveilevat siitä, että olisi varaa ja kotoa lupa mennä bussilla keskustaan ja ostaa Hesburgerista pienet ranskalaiset, se ainoa listalta löytyvä tuote, johon on varaa. 

Tarinan valonpilkahdus on isoveli Henrik, josta tulee reservinupseeri ja diplomi-insinööri, vaikka kotipuolessa mietitäänkin, miten työmiehen mukula pärjää yliopistossa porhojenlasten keskellä. Kirjassa piirrettyä pernolaisuutta kuvaakin osuvasti se, että diplomi-insinöörin kerrotaan olevan melkein yhtä hieno ammatti kuin levyseppähitsaaja. 

Kirjassa kuvattu elämäntyyli on minulle vierasta, ja sitten taas toisaalta ei ole. Olen kasvanut tyystin toisenlaisessa ympäristössä eikä kirjassa kuvattu nuorisokulttuuri ole sellaista, johon olisin itse noina ikävuosina päässyt, tai pikemminkin joutunut, osalliseksi. Koen kuitenkin, että tämä kirja on kaunokirjalliseen muotoon puettu yli kolmisatasivuinen havainnollistava esitys siitä, mitä sadat tutkijat, poliitikot ja sosiaalialan työntekijät ovat yrittäneet sitkeästi tuoda esiin. Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti. Huono-osaisuus on usein periytyvää. Onni tapaa potkia niitä, joilla menee muutenkin hyvin. On niitäkin risukasoja, joihin päivä ei pääse paistamaan. 

Kirja on mielestäni erittäin helppolukuinen. Se etenee kronologisessa järjestyksessä eikä siinä ole mitään ylimääräistä kikkailua tai lukijan sivistyneisyyttä testaavaa intertekstuaalisuutta. Suosittelen kirjaa niille, jotka uskovat pystyvänsä samaistumaan kirjassa kuvattuun mielenmaisemaan, mutta ennen kaikkea niille, jotka eivät pysty. On monella tavalla hyödyllistä ja kasvattavaa ymmärtää, että on niitäkin lapsia, joille rivitalossa asuminen tai Omolta tuoksuvat vaatteet ovat pienen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella olevaa ihanaa utopiaa.