Minä olin suljettuna kaltereiden taakse. Vaikka pääsisin sellistäni pois, koko tämä maa oli yhtä suurta vankilaa. Elämä täällä tarkoitti sitä, että oli tuomittu elinkautiseen vangeusrangaistukseen.

Pohjois-Korea. Tuo pimeä, korruptoitunut, sotilaallinen suljettu maa, jossa valta kuuluu Suurelle johtajalle eikä kenellekään muulle. Ji Seong-Ho syntyi siellä, mutta ei onneksi kuollut siellä, vaikka se monta kertaa olikin lähellä. Lopulta hän pääsi pois vankilastaan. Ja nyt hän auttaa muita saamaan armahduksen.

Ji Seong-Hon omaelämäkerta on uskomaton selviytymistarina. Seong-Ho oli 14-vuotias, kun oli varastamassa hiiltä valtion junasta, mikä piti hänen perheensä hengissä. Tuona kohtalon yönä 7. maaliskuuta v. 1996 junasta pois hyppääminen epäonnistui ja Seong-Holta jäi kaksi sormea ja toinen jalka polvesta alaspäin kymmeniä tonneja painavan junan alle. Tuo yö muutti hänen koko loppuelämänsä.

Pohjois-Koreassa ihmisoikeusasiat eivät ole kunnossa. Yönä, jolloin Seong-Ho vammautui, hänet leikattiin sairaalassa ilman anestesiaa tai kipulääkitystä, ainoastaan tupakkaa oli tarjolla olon helpottamiseksi. Isä joutui tekemään kädettömälle ja jalattomalle pojalleen kainalosauvat, joiden varassa oli elettävä. Ruokaa ei nälänhädän aikaan enää valtiolta saanut, eikä sitä tullut muuta kuin varastelemalla. Seong-Ho kuului veljensä kanssa jonkin aikaa kotjebeihin, katulapsiin. Hän teki joitakin laittomia rajanylityksiä Kiinaan, ja vankilaan joutuessaan hänet haukuttiin perinpohjaisesti ja piestiin. Valopilkkuja ei ollut.

22-vuotiaana Seong-Holle ja hänen vaimolleen syntyi tyttölapsi, joka sai hänet miettimään pakenemista Pohjois-Koreasta.  Jos hän pääsisi veljensä kanssa pois, hän voisi myöhemmin hakea isänsä ja tyttärensä pois. Näin ei valitettavasti koskaan käynyt. Seong-Ho pääsi neljän valtion läpi kaunalosauvoilla könkäten Etelä-Koreaan ja päätti omistaa elämänsä pohjoiskorealaisten auttamiselle.

Takakannessa lupailtiin 10 000 kilometrin pakomatkaa, mutta todellisuudessa teos käsitteli enemmän Seong-Hon lapsuutta ja nuoruutta nälänhädän ajan Pohjois-Koreassa. Mikä ei ollut pettymys. Jotkin kohdat ovat kovinkin raakoja ja jossain vaiheessa menee mieli ja kieli paikannimien ja suomentajan huomautusten kanssa solmuun, mutta siitä selvitään. Pitkät listaukset lopussa kaikista kiitettävistä ihmisistä oli myös puuduttava, mutta hyvää oli ehdottomasti kaikki muu. Teoksellisessa mielessä. Voin varmasti sanoa, että elämä 90-luvun Pohjois-Koreassa oli kamalaa. Paljon kamalampaa, mitä pystyisi kuvittelemaan.

Mutta Seong-Ho selvisi. Hän perusti hyväntekeväisyysjärjestön ja pääsi sen edustajana puhumaan Oslon vapausfoorumille ja Valkoiseen taloon. Hän auttaa vusoittain monia pohjoiskorealaisia loikkareita pääsemään ja asettumaan ulkomaailmaan. Kirja avaa silmät totuudenmukaisuudellaan ja kehottaa kaikkia tavoittelemaan mahdottomia, koska jonain päivänä mahdotonkin voi olla mahdollista.

juuliska