J,

En tosiaan ole samaa ainesta kanssasi tässä asiassa. Olen ollut paljon, paljon töissä, treenannut  vatsalihakseni kipeiksi salilla, yrittänyt lukea tentteihin, nähnyt ystäviä, mennyt ja ollut pitkää päivää poissa kotoa. Enkä todellakaan ole tiskannut. En vain osaa sulkea sinua mielestäni samalla tavalla kuin sinä tunnut pystyvän tekemään kohdallani. En vain osaa keskittyä niin täydellisesti johonkin muuhun, kunnes tulee taas se hetki palata meidän asian pariin, en vain osaa. Mulla on niin kamalan ikävä sua, sun kanssa juttelemista. Vakituiseksi kotimatkan ohjelmanumeroksi on muodostunut sinulle kerrottavien asioiden listaaminen, etten vain unohtaisi olennaisimpia. Säälittävää. Ja kuinka ällösiirapilta tämä kuulostaakin, sun naurua ja sen tuntua, kun makaan pää rintakehälläsi ennen nukkumaan menoa, on ihan hirveä ikävä. Todella siirappista, huh. 

Harmitta, etten ole nähnyt susta vilaustakaan töissä. Enpä mä tosin sun työkasvoista pystyisikään mitään päättelemään sun kuulumisista, ajatuksista tai kai mistään oikeasta,  mutta tämä on niin tuskastuttavaa. Ja kun sydämeni valahtaa jo jonnekin vatsan seuduille pelkästään, kun työkaveri sanoo nähneensä sut käytävällä, ja sinun toivottaneen tälle hyvät uudet vuodet. Seuraa hirveä mustasukkaisuuskohtaus, että ei saatana työkaveri pitkine jalkoineen ja hymyineen, se saa jutella sulle, ja minä en. Siis mitä, ei ole järkeä tässä. Hemmetti.

Ja olen muuten erimieltä kanssasi siitä, että raha olisi parisuhteiden riitojen isoimpia aiheuttajia muotoilemallasi tavalla. Ei se rahan määrä aiheuta eniten riitoja, jos sitä on riittävästi, vaan aina se, miten sitä rahaa käytetään. Hemmetti tähänkin.

Mutta miten sulla menee, huhuu kuuluuko? Joo, ei varmaan kuulu. Haluaisin kuitenkin jo tietää, odottaminen on vaikeaa.