A kadulla

Hei A,

Tämä on niin vaivaannuttavaa. Tiedämme molemmat, että näimme toisemme. Minä bussissa, ja sinä kadulla entisen-nykyisen tyttöystäväsi kanssa, ja tietenkin juuri se kohta bussia, jossa minä istuin, pysähtyy suoraan eteenne. Kirjanlukuyritykseni oli ehkä aivan liian intensiivinen ollakseen uskottava, vaikka yritin parhaani mukaan pitää ilmeen tyynenä ja esittää, etten teitä nähnyt. Ehkä et huomannut minun nähneen teitä, vaikka tunnistin olemuksesi bussin ikkunasta jo kauempaa auton kurvatessa Runeberginkatua. Onneksi kerkesin varautua.

Kadulla sinä siirryit nopeasti selkäni taakse, pois näkökentästäni, oliko se oikeasti tarpeellista? Tunnistiko entisesi minut tai huomasiko oudon käytöksesi siirtyessäsi yhtäkkiä kauemmas bussipysäkistä?

Mitä sinäkin ajattelet minusta enää? Oletko onnellinen entisesi kanssa?

Ajattelin, että elokuvissa, nehän ne sinun juttusi ovat, bussin lähtiessä taas liikkeelle taustalla voisi alkaa soida jokun sopivan voimauttava tai haikea kappale, esimerkiksi 22-pistepirkon Birdy, ja olisin tajunnut, etten enää haluaisi sinua.

 

 

Todellisuudessa, jos ottaisit yhteyttä, haluaisin nähdä, vaikkei kannattaisi. Vaikken tätä tajunnut bussin lähtiessä, ymmärsin kai, että en ehkä ikävöikään sinua vaan pikemminkin sitä ajatusta ja unelmaa siitä, miten kauniita suhteet voisivatkaan olla. Varsinkin, kun muistutit minua siitä mahdollisuudesta.

Harmittaa olla näin sinisilmäinen, innostuva ja helppouskoinen välillä. Tiedätkö miten tämä muutetaan vahvuudeksi kaikissa tilanteissa? Tiedätkö miten pärjään kaikkien ikävien ihmisten kanssa menettämättä tiettyä lempeyttä itsessäni? Sinä ehkä viimeisenä osaat tähän vastata, olet varmaan minuakin enemmän eksyksissä.