Voi paska, sinä.

Sun toissa viikkoisen suljenpa-puhelimen- kolmeksi-päiväksi -tempun ja sitä suoraan seuranneen, aivan pettämättömän johtopäätöksen (kaikki, jotka eivät vastaa puheliimiinsa makaavat Töölön tapaturmapolilla aivokuolleina) jälkeen tajusin tykkääväni susta paljon enemmän kuin luulin. Just. En vain osaa kertoa sulle, kuinka pelottavaa tää kaikki on. Ja sit taas, toisinaan, ei edes ole!

Että pyydät muuttamaan vaikka keväällä sun luokse, koska säästäisin vuokrarahat. ”Sanon taas, vaikket tykkää tästä, että pystyisin, no, tukemaan sua, ettei sun tartte stressata itseäsi yhdistämällä opiskelua ja töitä” toistat ja kun sanon, että tuntisin itseni maksulliseksi naiseksi, lisäät ”Se voisi olla laina.” Mutta oikeasti, kaikki suhteet ihan varmasti kuolevat tai kärjistyvät jonkin oikean rahassamitattavan velan tuoman valtasuhteen tai henkisen velantunteen myötä. Ja vaikka tää kuulostaa niin karulta, mutta äiti on opettanut, että älä ikinä ikinä velkaannu kenellekkään miehelle, ole omavarainen, älä ota kenenkään kanssa yhteistä tiliä, tee avioehto ja pidä huoli ulospääsystä tarvittaessa. Mä haluan mun varauloskäynnin kaikkeen ja, mitä muka tekisin, jos asuisin sinun omistamassa asunnossa ilman työpaikkaa? Munhan pitäisi muuttaa takaisin äitille. Ja vielä päälle nää Helsingin naurettavat vuokrat…

Musta on ihanaa, että haluat järjestää kotisi, joka on tainnut olla sulle lähinnä nukkumapaikka, sellaiseen kuntoon, että viihtyisin siellä. Mun yksiössä on aika ahdasta, ja mä jo oikeasti mietin ompelevani sulle sinne vähemmän rumat verhot. Ja samalla omani roikkuvat ikkunassa jo neljättä kuukautta vain yksi sauma ommeltuna! Hah.

Mun on vaan vaikea sopeutua siihen, että sulle on käytännössä ihan sama, mitä asiat maksaa, ja mun on vaikea tehdä mitään sellaista sun kanssa, johon en voisi tulla, ellet tarjoiaisi. Tunnen itteni jotenki siipeilijäksi. Ja toisaalta, miten istuisit yhteen mun kavereiden kanssa? Meillä on niin eri elämät!

Ja silti, voi luoja, jos en voisikaan enään nähdä sua.