Jos vanhempani jotain tahtoivat minulle rahankäytöstä opettaa, niin sen, ettei mikään tule ilmaiseksi. Piti olla säästäväinen. Säästäväisyys toi jokakesäiset Ruotsin-lomat ja sukuloinnit; vuoden aikana kerrytetyt viikkorahat valitsemisen vallan Lelu-Maijassa, agenttisalkut, Super Soakerit, G.I.J.O.E. -miesten ison tykkiauton.

Omilta vanhemmiltaan, ja karusta työläismenneisyydestään, olivat äiti ja isä omaksuneet sukanvarteen kerryttämisen hyveen ja mieltäneet sen välttämättömyydeksi. Tämä heijastui puberteetti-ikään kompuroivalle jälkipolvelle sellaisena etiikkana, että oli sopivampaa kerätä rahaa mopoon tai ajokorttiin kuin tuhlata sitä vaikkapa äänilevyihin.

Kun sitten itse tuhlasin, koitti väistämätön: sota rahan ja säästämisen moraalista. En kyennyt näkemään kerryttämisen itseisarvoista hyveellisyyttä; perhepiirini ulkopuolelta sain äänen ja käsitteet omalle rahankäytön etiikalleni, kehykset, joissa levyjen osteleminen olikin ”sijoittamista musiikkiin”.

Ero ei ollut vain kielessä, jolla rahan käyttämistä kuvailtiin, vaan siinä, millainen oli oikean rahankäytön vaatima kuluttamisen ja säästämisen moraali. Ei puhuttu ”sijoittamisesta”, ellei sitten juuri siinä merkityksessä, että ensin oli säästetty niin, että säästetty voitiin ”sijoittaa” kohteeseen, jonka haalimista varten oli määräajaksi pidättäydytty. Koska itse laitoin kuukausirahani kiertoon sitä mukaa kuin ne tulivat, toimin väärin juuri suhteessa pidättäytymiseen, en itse kohteeseen. Kohteellahan oli jo lupakin tarkoittaa jotain yksinomaan nautittavaa, eihän enää eletty pula-aikoja.

Jossain vaiheessa lakkasi pidättäytyminen eli säästäminen olemasta käyttöä säätelevä ideaali. Hyveeksi muodostui kiertoa ylläpitävä aktiivinen kuluttaminen. Ei lomamatkaan tarvinnut säästää, ”sijoituksen” siitä teki sekin, että meni lainarahalla. Säästäminen alettiin nähdä jopa tarpeettomana sijoituksen lykkäämisenä, joka mahdollisesti sijoittamiselle pelkkä kohdetta uhkaava rasite. Enää ei säästetty pahan päivän varalle tai ulkomaanmatkaan, vaan sijoitettiin niihin samantien.

Oman ja lainatun rahan ero muuttui sattumanvaraiseksi, hyveeksi muodostui osallisuus rahan kiertokulkuun. Säästäminen oli jopa paheksuttavaa tai ainakin umpimielistä ja lyhytnäköistä, sillä se, mikä kerrytti, ei perustunut pidättäytymiseen vaan kierrättämiseen. Pääoma kasvoi sijoittamalla, ja sijoittaminen tarkoitti pohjimmiltaan kuluttamista. Uudessa kieliopissa ei ollut paikkaa säästämisen hyveelle, eikä myöskään syitä tuhlaamisen paheksunnalle. Tilalle tulivat hyvät ja huonot sijoitukset. Hyvää onniteltiin, huonosta vaiettiin.

Vielä vanhempieni sukupolvelle tarkoitti rahan lainaaminen vastenmielistä altistumista jollekin tulevaisuuden nimettömälle pahalle. Sen parempi, mitä vähemmän lainasi. Velaksi eläviä kauhisteltiin, kunniallinen oli se, joka pärjäsi omalla rahalla.

Nykyään lainarahasta on kadonnut keikarimaisuus ja paheksuttavuus

Tulevaisuudessa ei enää odota jokin nimeltämainitsematon paha, vaan olemuksensa kätkevä hyvä, jonka saavuttaminen ei vaadi pidättäytymisen, vaan kiertoon lykkäämisen uhria. Tulevaisuus ei ole huono- vaan hyväuskoisten. Pessimisti ei ehkä pety, mutta eipä pety optimistikaan; ja vain jälkimmäinen hyötyy sijoituksistaan.

Mikään ei tule ilmaiseksi, mutta lainaamalla saa kyllä yhtä ja toista. Sukupolvien välinen ero tiivistyy siihen, mitä tulee ”muttan” jälkeen: ”säästämällä” vaiko ”lainaamalla”. Ilmaiseen rahaan uskottiin huuruisimmissa piireissä hetken aikaa 80-luvulla, mutta millenniaalien kyynisyys on jo sitä luokkaa, että markkinavoimien puheet ilmaisuudesta ymmärretään niiden oikeassa kontekstissa: ideologiassa. Jos edeltävä sukupolvi vielä mielsi markkinamiesten ilmaisuushöpinät joutavaksi valehteluksi, katsoo nykyinen ne taitamattomien tyyppien protokollaksi, joka paheksumisen sijaan ansaitsee ironisen hymähdyksen.

Lainaamisesta on toki muutenkin ylettömyys tarvittavien talouskriisien kautta kadonnut. Etiikka ja kuluttaminen yhdistyvät eettisen kuluttamisen ideaalissa, jossa rahankäyttöön yhdistyy ajatus ”vastuullisuudesta”. Se hillitsemisen ja pidättäytymisen politiikka, joka ennen tarkoitti rahan kerryttämistä sitä säästämällä, ilmestyy takaovesta kuluttajan ”oikeana tietoisuutena”. Kriittinen kuluttaja ei säästä sukanvarteen, mutta valitsee tuotekirjosta vapaasti ja vastuullisesti sellaista, jonka valmistusprosessissa näkee oikeanlaisen pidättäytymisen hahmon. Rahaa ei tarvitse säästää, luonnonvaroja kylläkin. Näin kuluttamiseen katsotaan lopulta sisältyvän säästämisen periaate. Jos säästäminen ei olekaan kuluttamista, voi kuluttamalla kuitenkin säästää. Salatulla tavalla lankeavat nyt yksiin vastakohdat, joiden synteesi ei vielä muutama vuosikymmen takaperin ollut ajateltavissa kuin joidenkin hippiporvarien ihmeellisissä unissa.