Vanhustyöstä sananen tai sata

käet.jpg

(lähde/source)

”VANHUSTEN HOITAMINEN EI KIINNOSTA!” kiekuu tämän päivän Iltalehden lööppi. Alan opiskelijoita ei kiinnosta vanhustenhoito ja kehtaavat vielä alaakin vaihtaa, jos sattuvat joskus valmistumaan. Hävetkää, hoitsut! 

Ei, kuulkaa. Minä olin pitkään kovin naiivi ja sinisilmäinen, mitä vanhustyöhön tuli. Kuvittelin mediassa pyörivien kauhutarinoiden olevan liioiteltuja poikkeustapauksia. Kyllähän sitä nyt yleensä hoitoalan ihmiset tekevät työnsä kunnolla, ymmärtävät vanhusten sosiaalisia tarpeita ja sitä rataa. Sitä paitsi vanhustyö on oikeasti ihan mukavaa. Pitäähän niitä vaippoja vaihtaa ja haavoja hoitaa välillä, juu, mutta yleisesti ottaen työ on 80-prosenttisesti ihan kivaa.

Ensimmäisen kosketuksen käytännön vanhustyöhön sain opiskeluaikana tehdessäni hoidon ja huolenpidon työssäoppimisjaksoa. Tähän asti olin ajatellut, että vanhustyö on Se Minun Juttuni. Ensimmäisen työ(ssäoppimis)viikon jälkeen istuin kotona sohvalla ja itkin. Minä! Ihminen, joka hautasin rakkaan isänikin silmät kuivina, istuin sohvalla ja paruin oikein kunnolla.

Katsokaahan, kyllä sen fyysisesti raskaan työn kestää. Tuskin kukaan on niin latvalaho, että hakeutuu opiskelemaan lähihoitajaksi millekään alalle, jos ei fyysistä työtä kestä. Vanhustyö on henkisestikin raskasta ja sitä tehdään omalla persoonalla. Kaltaiseni introvertihko tallaaja on työpäivien jälkeen yleensä aika rikki jo kaikesta siitä sosiaalisesta kanssakäymisestä. Vaipat haisevat pahalta, joskus palvelutalon läpi pyyhkäisee mahatautiaalto, kurttuisia sukupuolielimiä näkee keskiverron työpäivän aikana keskimääräisen loppuelämän tarpeiksi, dementikot saattavat olla aggressiivisia, antibioottiresistentit bakteerit (MRSA, ESBL jne.) ovat yleisiä asukkaiden keskuudessa ja niin päin pois. Ei työ mitään herkkua senkään suhteen ole, mutta toisaalta se on pirun palkitsevaakin. Minä ainakin tunnen oloni hyväksi, kun koen itseni hyödylliseksi, asukas kiittää tekemästäni työstä, oli se sitten kahvin keittäminen tai vuodepesu. Asukkaiden takia minä tätä työtä teen, en sen pienehkön työpanostani vastaan annetun rahallisen korvauksen vuoksi.

Ei. Ei tässä työssä ole rankinta tissejä puristelevat vanhukset, vaipanvaihdot tai vainajan laitot, ei fyysinen, sosiaalinen tai psyykkinen kuormitus. Pahinta on työn eettinen kuormitus. Se, kun joudut astumaan asukkaan itsemääräämisoikeuden yli. Se, kun et voi vastata hänen tarpeisiinsa, koska et yksinkertaisesti ehdi. Se, kun joudut jättämään kuolemaa tekevän yksin, koska muutkin asukkaat on hoidettava. Se, kun kohtaat asukkaiden yksinäisyyden etkä voi auttaa sen suhteen lainkaan, päinvastoin.

Tässä maassa vanhuksia kohdellaan hädin tuskin ihmisarvoisesti. Hoitajia vanhustyössä vain vähän paremmin. Jos työn rankkuutta ei voi näyttää palkassa, kun taloustilanne on, mikä on, älkää nyt ainakaan enempää kiristäkö työvoimastakaan. Me emme olle lukuja, persoonattomia numeroita Excel-taulukossa tai ministeriön PowerPoint-show’ssa. Me olemme ihmisiä, niin me hoitajat kuin meidän asukkaamme ja asiakkaammekin. Antakaa edes mahdollisuus yrittää tehdä työ, jota rakastamme, hyvin.

Kirjoittaja on hoitotyön ammattilainen, joka on useamman vuoden työskennellyt yksityisissä ja kunnallisissa vanhustentaloissa, palvelukodeissa ja vuodeosastoilla ja joka nyt on uudelleenkouluttautumassa toiseen sosiaali- ja terveysalan haaraan, koska ei koe kestävänsä vanhustyön eettistä kuormittavuutta.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *