Vanhustyöstä sananen tai sata

käet.jpg

(lähde/source)

”VANHUSTEN HOITAMINEN EI KIINNOSTA!” kiekuu tämän päivän Iltalehden lööppi. Alan opiskelijoita ei kiinnosta vanhustenhoito ja kehtaavat vielä alaakin vaihtaa, jos sattuvat joskus valmistumaan. Hävetkää, hoitsut! 

Ei, kuulkaa. Minä olin pitkään kovin naiivi ja sinisilmäinen, mitä vanhustyöhön tuli. Kuvittelin mediassa pyörivien kauhutarinoiden olevan liioiteltuja poikkeustapauksia. Kyllähän sitä nyt yleensä hoitoalan ihmiset tekevät työnsä kunnolla, ymmärtävät vanhusten sosiaalisia tarpeita ja sitä rataa. Sitä paitsi vanhustyö on oikeasti ihan mukavaa. Pitäähän niitä vaippoja vaihtaa ja haavoja hoitaa välillä, juu, mutta yleisesti ottaen työ on 80-prosenttisesti ihan kivaa.

Ensimmäisen kosketuksen käytännön vanhustyöhön sain opiskeluaikana tehdessäni hoidon ja huolenpidon työssäoppimisjaksoa. Tähän asti olin ajatellut, että vanhustyö on Se Minun Juttuni. Ensimmäisen työ(ssäoppimis)viikon jälkeen istuin kotona sohvalla ja itkin. Minä! Ihminen, joka hautasin rakkaan isänikin silmät kuivina, istuin sohvalla ja paruin oikein kunnolla.

Katsokaahan, kyllä sen fyysisesti raskaan työn kestää. Tuskin kukaan on niin latvalaho, että hakeutuu opiskelemaan lähihoitajaksi millekään alalle, jos ei fyysistä työtä kestä. Vanhustyö on henkisestikin raskasta ja sitä tehdään omalla persoonalla. Kaltaiseni introvertihko tallaaja on työpäivien jälkeen yleensä aika rikki jo kaikesta siitä sosiaalisesta kanssakäymisestä. Vaipat haisevat pahalta, joskus palvelutalon läpi pyyhkäisee mahatautiaalto, kurttuisia sukupuolielimiä näkee keskiverron työpäivän aikana keskimääräisen loppuelämän tarpeiksi, dementikot saattavat olla aggressiivisia, antibioottiresistentit bakteerit (MRSA, ESBL jne.) ovat yleisiä asukkaiden keskuudessa ja niin päin pois. Ei työ mitään herkkua senkään suhteen ole, mutta toisaalta se on pirun palkitsevaakin. Minä ainakin tunnen oloni hyväksi, kun koen itseni hyödylliseksi, asukas kiittää tekemästäni työstä, oli se sitten kahvin keittäminen tai vuodepesu. Asukkaiden takia minä tätä työtä teen, en sen pienehkön työpanostani vastaan annetun rahallisen korvauksen vuoksi.

Ei. Ei tässä työssä ole rankinta tissejä puristelevat vanhukset, vaipanvaihdot tai vainajan laitot, ei fyysinen, sosiaalinen tai psyykkinen kuormitus. Pahinta on työn eettinen kuormitus. Se, kun joudut astumaan asukkaan itsemääräämisoikeuden yli. Se, kun et voi vastata hänen tarpeisiinsa, koska et yksinkertaisesti ehdi. Se, kun joudut jättämään kuolemaa tekevän yksin, koska muutkin asukkaat on hoidettava. Se, kun kohtaat asukkaiden yksinäisyyden etkä voi auttaa sen suhteen lainkaan, päinvastoin.

Tässä maassa vanhuksia kohdellaan hädin tuskin ihmisarvoisesti. Hoitajia vanhustyössä vain vähän paremmin. Jos työn rankkuutta ei voi näyttää palkassa, kun taloustilanne on, mikä on, älkää nyt ainakaan enempää kiristäkö työvoimastakaan. Me emme olle lukuja, persoonattomia numeroita Excel-taulukossa tai ministeriön PowerPoint-show’ssa. Me olemme ihmisiä, niin me hoitajat kuin meidän asukkaamme ja asiakkaammekin. Antakaa edes mahdollisuus yrittää tehdä työ, jota rakastamme, hyvin.

Kirjoittaja on hoitotyön ammattilainen, joka on useamman vuoden työskennellyt yksityisissä ja kunnallisissa vanhustentaloissa, palvelukodeissa ja vuodeosastoilla ja joka nyt on uudelleenkouluttautumassa toiseen sosiaali- ja terveysalan haaraan, koska ei koe kestävänsä vanhustyön eettistä kuormittavuutta.

Puheenaiheet Työ Uutiset ja yhteiskunta

Mitäpä jos…

Aina välillä minä tympäännyn puolisooni ihan tosissani. Silloin etsin lohtua internetistä, erilaisista laskureista. Näpyttelen Kelan sivuilla pieniä tulojani yhteen laskuriin, googlaamassani elatusapulaskurissa toiseen. Napsautan lapsilisät yksinhuoltajakorotuksineen Excel-taulukkoon vasta saamieni lukujen alle ja alan miinustella. Lopulta totean, että rahallisesti ei tekisi edes tiukkaa. Auto pitäisi ehkä laittaa pois, mutta ei välttämättä sitäkään.

En minä uskalla asian eteen mitään oikeasti tehdä. Haaveilen muutosta takaisin kotikaupunkiini, mutta puoliso kieltäytyy. Hänen koko elämänsä on täällä. Kyllä minä ymmärrän. Minun koko elämäni on sadan kilometrin päässä. Se on kuulemma tarpeeksi lähellä, mutta toiseen suuntaan matka on liian pitkä. Puoliso tietää, että on niskan päällä, etten minä tahdo muuttaa sen jälkeen, kun esikoinen aloittaa koulussa: Luottaa siihen, etten uskalla repäistä itseäni irti. Enkä minä uskallakaan.

Yhtenä iltana mietin, että olisi helpompaa, jos puoliso olisi ilkeä, jos hän joisi, löisi, pettäisi. Silloin olisi oikein lähteä. Ottaa lapset ja ajaa auringonnousua kohti. Mutta ei, mies on kiltti, joskus suorastaan ihana. Eroaminen olisi väärin, luovuttamista. Ehkä minun pitäisi alkaa juoda, lyödä ja pettää. 

Mutta ei. Mies on oikeastaan ainoa ystäväni. Ei kotikaupungissakaan minua kukaan odota. Sitä paitsi hän on lasteni isä. Voisinko muka ottaa riskin ja lähteä, odottaa sadan kilometrin päässä, että mies saa siirron? Riskeerata jo valmiiksi liitoksissaan nitisevän parisuhteemme, ehkä viedä lapsiltani isän ja ydinperheen? Saati sitten puolisolta lapset! 

Samaan aikaan jollain kierolla tasolla mietin, että minun ja lasten poistuminen puolison arkielämästä olisi suurin rakkaudenosoitus, johon suinkin kykenisin. Sellainen kierolla tai suorastaan sairaalla tavalla Hollywood-romanttinen epäitsekäs repäisy: uhraisin oman onneni, jotta puoliso saisi toteuttaa itseään, omistautua työlleen ilman perheen mukanaan tuomaa häiriötä.

Niin, no. Kai minä vain aloitan blogin, jossa leikin tässä faktan ja fiktion rajamaastossa mukavan anonyymisti. Toimii se näinkin.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Vanhemmuus