Mitäpä jos…

Aina välillä minä tympäännyn puolisooni ihan tosissani. Silloin etsin lohtua internetistä, erilaisista laskureista. Näpyttelen Kelan sivuilla pieniä tulojani yhteen laskuriin, googlaamassani elatusapulaskurissa toiseen. Napsautan lapsilisät yksinhuoltajakorotuksineen Excel-taulukkoon vasta saamieni lukujen alle ja alan miinustella. Lopulta totean, että rahallisesti ei tekisi edes tiukkaa. Auto pitäisi ehkä laittaa pois, mutta ei välttämättä sitäkään.

En minä uskalla asian eteen mitään oikeasti tehdä. Haaveilen muutosta takaisin kotikaupunkiini, mutta puoliso kieltäytyy. Hänen koko elämänsä on täällä. Kyllä minä ymmärrän. Minun koko elämäni on sadan kilometrin päässä. Se on kuulemma tarpeeksi lähellä, mutta toiseen suuntaan matka on liian pitkä. Puoliso tietää, että on niskan päällä, etten minä tahdo muuttaa sen jälkeen, kun esikoinen aloittaa koulussa: Luottaa siihen, etten uskalla repäistä itseäni irti. Enkä minä uskallakaan.

Yhtenä iltana mietin, että olisi helpompaa, jos puoliso olisi ilkeä, jos hän joisi, löisi, pettäisi. Silloin olisi oikein lähteä. Ottaa lapset ja ajaa auringonnousua kohti. Mutta ei, mies on kiltti, joskus suorastaan ihana. Eroaminen olisi väärin, luovuttamista. Ehkä minun pitäisi alkaa juoda, lyödä ja pettää. 

Mutta ei. Mies on oikeastaan ainoa ystäväni. Ei kotikaupungissakaan minua kukaan odota. Sitä paitsi hän on lasteni isä. Voisinko muka ottaa riskin ja lähteä, odottaa sadan kilometrin päässä, että mies saa siirron? Riskeerata jo valmiiksi liitoksissaan nitisevän parisuhteemme, ehkä viedä lapsiltani isän ja ydinperheen? Saati sitten puolisolta lapset! 

Samaan aikaan jollain kierolla tasolla mietin, että minun ja lasten poistuminen puolison arkielämästä olisi suurin rakkaudenosoitus, johon suinkin kykenisin. Sellainen kierolla tai suorastaan sairaalla tavalla Hollywood-romanttinen epäitsekäs repäisy: uhraisin oman onneni, jotta puoliso saisi toteuttaa itseään, omistautua työlleen ilman perheen mukanaan tuomaa häiriötä.

Niin, no. Kai minä vain aloitan blogin, jossa leikin tässä faktan ja fiktion rajamaastossa mukavan anonyymisti. Toimii se näinkin.