Paluu hämärään
Olen ahkera uudelleenlukija. Luen siis suosikkikirjojani aina uudelleen ja uudelleen.
Viimeksi luin uudelleen löytyvän Philip K. Dickin Hämärän vartijan (alkuteos A Scanner Darkly on kirjoitettu vuonna 1977, Love Kirjojen suomennos on vuodelta 1990), kolmannen kerran. Innostuin jälleen tarttumaan kirjaan pari viikkoa sitten, kun lainasin ystävälleni erään toisen Dickin teoksen. Noita kahta kirjaa yhdistävät tietyt kantavat teemat, jotka kiehtovat minua jatkuvasti.
Hämärän vartija on tulevaisuuteen sijoittuva kertomus menneisyydestä, siinä tarkastellaan 60-luvun pimeää puolta tieteistarinan keinoin. Se on eräänlainen tilinpäätös ja muotokuva ajasta, joka oli samaan aikaan huoleton ja hyvin julma. Se kertoo ihmisistä, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tekivät, mutta saivat teoistaan kohtuuttoman rangaistuksen. Se kertoo kemiallisen kuoleman salakavaluudesta ja kahtia jakautuvasta todellisuudesta – lopulta hyvin kirjaimellisesti.
Vaikka minulla on kaikki muut Philip K. Dickin kirjasuomennokset hyllyssäni, tätä yhtä en ole onnistunut löytämään mistään – uusin painos on 90-luvun alusta, joten niitä ei juuri näy antikvariaateissa. Se on sääli, sillä kirjastosta lainattu teos pitää aina viedä liian nopeasti takaisin, ja tämä jos mikä on sellainen, johon haluan palata yhä uudelleen. Se oli sitä heti alussa, ja luinkin sen jo ensimmäisellä lainauskerralla kahdesti.
Tällaisen kirjan ensimmäinen lukukerta on kuin matka uuteen kaupunkiin – se on harhailua läpi tuntemattomien maisemien, uusien ihmisten kohtaamista, eksymistä ja ihmettelyä. Toisella kerralla maisemat ja naamat ovat tutumpia ja matka kertomuksen läpi sujuu paremmin. Kun ei koko ajan tarvitse selvitellä missä on, mihin menossa ja mitä ihmettä oikeastaan tapahtuu (tuo on hyvin olennainen kysymys tätä kirjaa lukiessa), ehtii katsella ympärilleen ja rupatella ohikulkijoiden kanssa. Kolmannella kerralla kirjan ihmiset tuntuvat jo vanhoilta ystäviltä, ja minä palaan kyläilemään heidän luokseen. Tunnen heidät jo hyvin, samaistun heidän elämiinsä, tunnen iloa ja tuskaa yhdessä heidän kanssaan. Lopussa suren sekä heidän kohtaloaan että itseäni, pakkoa erota heistä ja voimattomuutta auttaa heitä.
Kirjan maailmassa kulkiessani ihailen Philip K. Dickin tapaa kuljettaa kertomusta, joka suistuu ensin hämärään ja lopulta eksyy pimeään, ihailen tapaa jolla hän saa todellisuuden kääntymään peilikuvakseen. Ja ihailen kirjan ihmisiä, jotka aina halutessani käyvät uudelleen läpi elämiensä rankat vaiheet ja näyttävät unohtaneen, mihin ne heidät edellisellä kerralla johtivat. Ja lukiessani Hämärän vartijaa ihailen myös itseäni, omaa sitkeää haluani ottaa selvää niistä pienistä hiljaisista hetkistä, tyhjistä aukoista sanojen väleissä, jotka tekevät kirjallisesta, fiktiivisestä surusta niin konkreettista.
En tunne kulkeneeni tuota matkaa loppuun, joten luulen vielä palaavani uudelleen Orange Countyyn ja tulevaisuuden vuoteen 1994.