Olen ahkera uudelleenlukija. Luen siis suosikkikirjojani aina uudelleen ja uudelleen.

Viimeksi luin uudelleen  löytyvän Philip K. Dickin Hämärän vartijan (alkuteos A Scanner Darkly on kirjoitettu vuonna 1977, Love Kirjojen suomennos on vuodelta 1990), kolmannen kerran. Innostuin jälleen tarttumaan kirjaan pari viikkoa sitten, kun lainasin ystävälleni erään toisen Dickin teoksen. Noita kahta kirjaa yhdistävät tietyt kantavat teemat, jotka kiehtovat minua jatkuvasti.

Hämärän vartija on tulevaisuuteen sijoittuva kertomus menneisyydestä, siinä tarkastellaan 60-luvun pimeää puolta tieteistarinan keinoin. Se on eräänlainen tilinpäätös ja muotokuva ajasta, joka oli samaan aikaan huoleton ja hyvin julma. Se kertoo ihmisistä, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tekivät, mutta saivat teoistaan kohtuuttoman rangaistuksen. Se kertoo kemiallisen kuoleman salakavaluudesta ja kahtia jakautuvasta todellisuudesta – lopulta hyvin kirjaimellisesti.

Vaikka minulla on kaikki muut Philip K. Dickin kirjasuomennokset hyllyssäni, tätä yhtä en ole onnistunut löytämään mistään – uusin painos on 90-luvun alusta, joten niitä ei juuri näy antikvariaateissa. Se on sääli, sillä kirjastosta lainattu teos pitää aina viedä liian nopeasti takaisin, ja tämä jos mikä on sellainen, johon haluan palata yhä uudelleen. Se oli sitä heti alussa, ja luinkin sen jo ensimmäisellä lainauskerralla kahdesti.

Tällaisen kirjan ensimmäinen lukukerta on kuin matka uuteen kaupunkiin – se on harhailua läpi tuntemattomien maisemien, uusien ihmisten kohtaamista, eksymistä ja ihmettelyä. Toisella kerralla maisemat ja naamat ovat tutumpia ja matka kertomuksen läpi sujuu paremmin. Kun ei koko ajan tarvitse selvitellä missä on, mihin menossa ja mitä ihmettä oikeastaan tapahtuu (tuo on hyvin olennainen kysymys tätä kirjaa lukiessa), ehtii katsella ympärilleen ja rupatella ohikulkijoiden kanssa. Kolmannella kerralla kirjan ihmiset tuntuvat jo vanhoilta ystäviltä, ja minä palaan kyläilemään heidän luokseen. Tunnen heidät jo hyvin, samaistun heidän elämiinsä, tunnen iloa ja tuskaa yhdessä heidän kanssaan. Lopussa suren sekä heidän kohtaloaan että itseäni, pakkoa erota heistä ja voimattomuutta auttaa heitä.

Kirjan maailmassa kulkiessani ihailen Philip K. Dickin tapaa kuljettaa kertomusta, joka suistuu ensin hämärään ja lopulta eksyy pimeään, ihailen tapaa jolla hän saa todellisuuden kääntymään peilikuvakseen. Ja ihailen kirjan ihmisiä, jotka aina halutessani käyvät uudelleen läpi elämiensä rankat vaiheet ja näyttävät unohtaneen, mihin ne heidät edellisellä kerralla johtivat. Ja lukiessani Hämärän vartijaa ihailen myös itseäni, omaa sitkeää haluani ottaa selvää niistä pienistä hiljaisista hetkistä, tyhjistä aukoista sanojen väleissä, jotka tekevät kirjallisesta, fiktiivisestä surusta niin konkreettista.

En tunne kulkeneeni tuota matkaa loppuun, joten luulen vielä palaavani uudelleen Orange Countyyn ja tulevaisuuden vuoteen 1994.

Olen koonnut tähän listaan parhaat lukemani kirjat syyskuussa 2021.

Paul Auster: Illuusioiden kirja
Auster saa tavallisen ihmisen elämän venymään mielipuolisen hengästyttäviin mittoihin. Kirja kertoo yhdellä kertaa monta tarinaa, jotka kietoutuvat toisiinsa kertakaikkisen taidokkaasti.

Paul Auster: New York -trilogia
Auster saa myös suurkaupungin tuntumaan niin elävältä, että se melkein nielaisee lukijankin samaan tapaan kuin asukkaansa. Upea lukukokemus, joka herättää polttavan kaukokaipuun.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
“Tämä kaupunki on noita, vai mitä, Daniel? Se menee ihon sisään ja varastaa sielun ilman että sitä huomaa.” Barcelona on varastanut minun sieluni ja tahdon sinne heti takaisin. Kun en kuitenkaan heti pääse, voin sentään yrittää lievittää kaipaustani lukemalla tätä kirjaa, joka tarjoaa mahtavan kaupunkikuvauksen lisäksi myös upean seikkailun kirjallisuuden ystäville.

Arturo Pérez-Reverte: Rummunkalvo
Pérez-Reverten laadukkaan tuotannon ehdoton helmi, jossa mysteeri menee syvälle ihon alle – ja samoin tekee kirjan päähenkilö, komea katolinen pappi, johon lankesin parantumattomasti.

Umberto Eco: Foucaultin heiluri
Tämä kuuluu niihin kirjoihin, joiden maailmaa tulee ikävä, kun kirja on luettu loppuun. Loistava salaliittotarina, jonka loppuratkaisu lyö kasvoille kuin iso turska.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri
“Kalastaja istui talossaan ja näki aaltojen kasvavan. Oli siunatun ihanaa, ettei enää tarvinnut välittää mistään. Kukaan ei kysellyt eikä kertonut, ei tarvinnut sääliä ketään eikä mitään. Oli vain taivaan ja meren käsittämätön ja saavuttamaton suuruus, joka virtasi hänen ylitseen ja ohitseen ja joka ei koskaan voinut tuottaa hänelle pettymystä.”

Philip Pullman: Universumien tomu -trilogia
Fantasiamaailma, joka vetää vertoja Keski-Maalle sekä upea ja koskettava tarina – yksi niistä harvoista, joiden lopussa itketti.

Philip K. Dick: Valis
Philip K. Dick: Hämärän vartija
Tällaista sci-fin kuuluu olla – matkaa tajunnan ja todellisuuden tuolle puolen. Imperiumi ei koskaan hävinnyt.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki
“Hän kysyi Gluckilta, eikö tämä ollut hirveän nuori olemaan armeijassa. Gluck myönsi olevansa. Hän kysyi Edgar Derbyltä eikö tämä ollut hirveän vanha olemaan armeijassa. Derby sanoi olevansa. Hän kysyi Billy Pilgrimiltä mikä tämä oli olevinaan. Billy sanoi ettei tiennyt. Hän yritti vain pysytellä lämpimänä. “Kaikki oikeat sotilaat ovat kuolleet”, nainen sanoi. Se oli totta. Niin se käy.”

William S. Burroughs: Alaston lounas
Burrough päästää tajuntansa vapaaksi ja se virtaa upeasti, rujona ja alastomana. Tämä on niitä kirjoja, jotka luettuaan on onnellinen siitä, ettei itse tarvitse kokea samaa.

William S. Burroughs: Kissa sisälläni
Burroughsin pimeä puoli – herkkä ja kaunis kokoelma hetkellisiä välähdyksiä kahden hyvin erilaisen maailman risteyskohdasta, ihmisen ja kissan yhteisestä elämästä.

Jack Kerouac: Matkalla
“Väreitä tyhjyyden järvessä, jossa ylin on alinna, näin minun olisi pitänyt sanoa. Maailman pohja on kultaa ja maailma on ylösalaisin.” The Beat-mies rönsyilee paremmin kuin kukaan koskaan.

Theodore Roszak: Flicker
Tässä kirjassa on kaikki, mitä populaarikulttuurin ystävä tarvitsee: vaihtoehtoista elokuvan historiaa, katoamismysteeri ja massiivinen salaliitto. Mysteeri on elämää suurempi eikä filmikään ole lopulta vain sitä, miltä näyttää.

Hunter S. Thompson: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa
Ainoa tapa mennä tarpeeksi pitkälle on mennä liian pitkälle – toimittaja Raoul Duke ja hänen samoalainen lakimiehensä Dr. Gonzo suistuvat kaaokseen toteuttaessaan amerikkalaista unelmaa omalla, varsin persoonallisella tavallaan. Hervotonta luettavaa.

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors
“Each of these stories is a reflection of or on something, and is no more solid than a breath of smoke. They’re messages from Looking-Glass Land and pictures in the shifting clouds: smoke and mirrors, that’s all they are.” Tuolla reseptillä syntyy upeita tarinoita, jotka eivät ole tästä maailmasta.

Enki Bilal: The Nikopol Trilogy
The Beast -trilogian (joka on piirrosjäljeltään vielä tyylikkäämpää ja tarinoiltaan psykedeelisempää) täydentymistä odotellessa pitää nostaa listalle se edellinen, eli Jumalaton näytelmä, Unien vankila ja Kylmä päiväntasaaja -sarjakuvien muodostama Nikopol-trilogia (joka on julkaistu yksissä kansissa englanninkielisenä). Telepaattikissa Gogol D’Algol on ehdoton suosikkini.

Tommy Lee, Mick Mars, Vince Neil, Nikki Sixx, Neil Strauss: The Dirt – Törkytehdas
Jokaisen rokkitähdeksi aikovan pakollinen “älä tee niinkuin minä” -oppikirja. Kirjan tapahtumat ovat aivan hulvattomia ja bändin (eli Mötley Crüen) poikien muistikuvat niistä useimmiten tukevasti ristiriidassa keskenään. Lukemisen aikana voi myös viihdyttää itseään miettimällä, kuka bändin jätkistä on kaikkein tyhmin (valinta on yllättävän vaikea).

J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta
Aika tylsä ja ilmeinen valinta, mutta tämä kirja on kertomusten aatelia – sen maailma on lähes täydellinen ja seikkailu vie mukanaan. Jo ensimmäisen kirjan puolivälissä pelkää sitä hetkeä, kun on lukenut tarinan loppuun. Ainoastaan romanttinen sävy puuttuu, mutta onneksi kirjan pohjalta tehdyistä leffoista löytyy sekin.

Patrick McDonnell: Mutts-albumit (1-9)
Parivaljakko Mooch ja Earl touhuaa oivaltavia ja hyväntuulisia kissa- ja koiramaisuuksia sanomalehtimittaisissa sarjakuvastripeissä. Piirretyt otukset tuntuvat harvoin näin eläviltä.

John Lennon: John Lennon panee omiaan
Osittain Kuuno, Erkki Hörpeli (ja hänen päässään oleva rasvapaise Rupi), Onneton Frank ja Kiltti Koira Arne – Anselm Hollon loistavasta suomennoksesta löytyy parhaat kosmiset höpinät joka lähtöön.