Kiltiksi kasvanut

Aloitin tuossa äskettäin lukemaan Suvi Bowellanin Kiltin tytön voimakirjaa, ja tunnistinkin siitä oitis itseni. Kiltteys on toki hyvä piirre ihmisessä, kun tunnistaa vain ne omat rajansa. Noita rajoja onkin tässä koeteltu etenkin viimeisen vuoden aikana. Varmaan tuo 40 v rajapyykki oli se, mikä toi sen sisäisen kapinan tähänkin asiaan.  Tietynlainen ikäkriisi toi suuren muutoksen itsessäni. Nyt on minun vuoroni olla itsekäs ja elää omanlaistani elämää.  Monesti meille äideille tämä onkin se isoin haaste. Lasten ollessa pieniä on tietysti luontaista, että ne omat tarpeet ja elämäkin jää hieman taka-alalle. Äidin rooli kuitenkin muuttuu lasten kasvaessa. Tällä hetkellä elän sellaista elämänvaihetta, että minulla on teini-ikäinen ja 19- vuotias poika.  Uuden kotikaupungin myötä lapset eivät ole niin paljon elämässäni mukana. Vanhempi poika aloitti armeijan nyt tammikuussa ja nuorempi jäi asumaan Joensuuhun isänsä luokse. Tämä oli nuoremman pojan toive, sillä koulu ja kaverit ovat siellä.  Tämä alkanut vuosi on siis ollut uuden opettelua meille kaikille. Tällainen ratkaisu herättää muissa ihmisissä varmasti monenlaisia tunteita. Minulle on kuitenkin tärkeintä, että lapset voivat hyvin ja arki varmasti asettuu omiin uomiinsa.  Minulla on ihanat lapset ja erosta huolimatta perhe ei katoa mihinkään. Voin sanoa reilusti toivovani toiselle vaan hyvää ja se on paras malli, jonka voin lapsilleni antaa. En kadu elettyä elämää, koska ilman sitä en olisi tässä. En voi vaikuttaa siihen elettyyn elämään enää. Se mihin voin vaikuttaa on, miten kohtelen muita ihmisiä ja mitä valintoja teen tästä hetkestä eteenpäin.

Muutos vaatii suunnatonta rohkeutta. Ehkä tämä ikä onkin se paras vähän ravistella harteilta pois tuota kilttiä tyttöä, ja olla rohkeasti oma itsensä. Minulla oli pitkään oma sisäinen ääni kadoksissa. Nyt alan löytää pikkuhiljaa sen sävelen takaisin, ja minulla on äärettömän vapaa olo. Monesti haastavissa tilanteissa elämässä vasta ymmärtää asettaa ne rajat itselleen ja omalle jaksamiselleen. Lapsesta saakka olen ollut se, joka on huolehtinut aina muista. Tämä sama on jatkunut niin ystävyyssuhteissa, kuin työelämässäkin. Rohkeinta on myöntää, että minun ei tarvitse jaksaa, eikä minun tarvitse kannatella kaikkia lankoja käsissäni.  Positiivisuuden avulla olen selvinnyt monistakin haastavista elämäntilanteista. Joinain päivinä sitä positiivisuutta on vaikeampi löytää, mutta kahvi ja suklaa auttaa jo pitkälle.