En luovu sinusta koskaan – minun tarina etä-äitiydestä
Pohdin tuossa hiljattain sekä täällä blogissa, että haluaisin tuoda tänne blogiin vähän henkilökohtaisempaa kulmaa. Olen asunut 5kk täällä Kuopiossa ja moni asia on muuttunut tuon myötä. Isoin asia muuttamisen myötä on se, että lapset jäivät asumaan Joensuuhun isänsä luokse. Tämän myötä minusta tuli lapsilleni etä-äiti. On monta syytä siihen miksi joku päätyy etävanhemmaksi, aina se ei edes ole oma valinta. Ulkopuolisen onkin helppo katsoa toisen elämää ja arvostella tietämättä taustoja.
Nuoremmalla pojallani on koulu ja ystävät Joensuussa, ja hän valitsi itse missä haluaa asua. Päätöstä pohdittiin myös yhdessä avomieheni kanssa, kumpi kaupunki olisi järkevämpi asuinpaikka tässä elämäntilanteessa. Avomiehelläni on nuoremmat lapset kun minulla ja luonnollisesti hän haluaa asua lähellä heitä. Ennen Kuopioon muuttoani meillä oli nuoremman pojan kohdalla vuoroviikkosysteemi. Esikoiseni on täysi-ikäinen, joten hän sai tehdä itse valinnan missä asuu. Muuton myötä järjestely vaihtui siten, että nuorempi poitsu on minun ja avomieheni luona joka toinen viikonloppu. Tässäkin ollaan kuitenkin hyvin joustavia. Loma-ajat vietän mahdollisimman paljon lasteni kanssa.
Päätös etävanhemmuuteen ei luonnollisesti ollut helppo. Juttelin hyvissä ajoin sekä lasten, että heidän isänsä kanssa. Tässä kaikessa on helpottanut se, että meillä toimii saumattomasti yhteydenpito. Tästä olen äärettömän onnellinen, ja olen siitä täällä aiemminkin puhunut. Lasten hyvinvointi on kaiken ydin ja teemme molemmat kaikkemme, että lapset voivat hyvin. Koko ajan olemme olleet herkällä korvalla siihen, miten lapset ovat sopeutuneet eroomme ja sen jälkeiseen aikaan. Vaikka meidän parisuhteemme päättyi, yhteinen vanhemmuus jatkuu. Vanhempina voimme ylpeänä katsoa lasten kasvua ja olla onnellisia siitä, miten upeita poikia olemme saaneet kasvatettua. Ero on erään aikakauden loppu, mutta se on myös alku jonkun paremman. Etävanhemmuus ei tarkoita sitä, että minulla olisi jotenkin etäiset välit lapsiini. Olen mukana heidän arjessaan, vaikka fyysisesti en olekaan niin paljon läsnä. Esikoiseni lähti tammikuussa armeijaan ja aloittelee jo omaa elämää. Vanhemmuus muuttaa muotoaan lasten kasvaessa ja luopuminen on myös osa kasvatustyötä. Äidille se on toki kova pala, mutta myös minäkin kasvan sen osalta. Eron jälkeen meille on ollut tärkeää, että lasten elämä ei mullistu liian paljon. He ovat saaneet uusia ihmisiä elämäänsä, mutta samalla heidän ei ole tarvinnut luopua kenestäkään. Meillä vanhemmilla on erotilanteessakin avaimet siihen, millainen arki lapsilla tulee olemaan.
Olen onnellinen, että löysin täältä Kuopiosta töitä ja opinnot varhaiskasvatuksen opettajaksi jatkuvat edelleen. Ihan pieni hetki ja saan jäädä ansaitulle kesälomalle. Olen löytänyt itsestäni horroksessa olleen viherpeukalon ja sormet oikein syyhyävät, että saan pihalle ihanaa kukkaloistoa. Elämä on aika kivaa juuri nyt.
Rakkaudella Kirsikka
