Pieniä onnen muruja

Kesä ja tämä alkusyksy on ollut monien mullistuksien aikaa. Samalla elämä on nyt ehkä himpun verran tasoittunut. Elokuussa juhlimme rakkaan esikoiseni pääsyä ylioppilaaksi. Korona kevään  jälkeen tuntui hienolta  kokoontua läheisten kanssa juhlistamaan tuota tärkeää päivää.  Asukriisikään ei päässyt yllättämään kun oli jopa kolme mekkoa mistä valita.  Jännitin ihan valtavasti noita juhlia muuttuneen perhetilanteemme vuoksi. Olihan se kieltämättä jännää olla osa  noita juhlia, mutta kuitenkin vieraana omassa entisessä kodissa. Kaikista peloistani huolimatta juhlat sujuivat oikein mukavasti, ja juhlan päätähti sai olla se tärkein puheenaihe.

Vanhemmuus muuttaa muotoaan lasten kasvaessa. Kasvaminen on omalla tavallaan haikeaa.  Lasten kasvaessa pitää miettiä  oma rooli uudelleen. Samalla kirkastuu se ajatus, että lapset ovat meillä vaan lainassa.  Minulle lapset ovat aina äidin pieniä, olivat he miten vanhoja tahansa. Teinistä tuo kommentti ei kyllä ole järin imarteleva.

Syyskuun lopussa astui harkinta-ajan jälkeen avioero voimaan. Tuo aika tuntuu jotenkin hassulta, että mihin sitä harkintaa edes tarvitaan. Puoli vuotta on pitkä aika eteenpäin ajatella, kun sitä miettii siinä hetkessä. Monenlaisia tunteita kävin tuona aikana läpi. Enkä voi sanoa päässeeni liian helpolla. Tämä matka piti kuitenkin tehdä, sillä tuon etapin jälkeen minusta kuoriutui jotain uutta. Suuri kiitos läheisille ystäville, jotka ovat eläneet jokaisen käänteen kanssani. Luultavammin ei ole tylsää ainakaan ihan joka hetki.

Kaikkien haasteiden jälkeen olen onnekas siitä, että myös ihania asiota on tullut elämääni. Elämä on aika kivaa juuri nyt. Täydellistä se ei luonnollisesti ole, mutta aineksia siihen hyvään on enemmän.

Tunnelmallista iltaa sinulle

Rakkaudella Kirsikka