Rajoitteet positiivisuudeksi – Dalindan tarina

Saan voimaa positiivisista ihmisistä ja tänään haluan jakaa sinulle Dalindan tarinan.

Olen siis  cp-vammainen nainen Oulusta. Olen ollut sitä koko elämäni. Synnyin keskosena kaksoissiskoni kanssa ja vammani tuli hapenpuutteesta. Liikkumiseni on ollut haastavaa, ja siinä  positiivinen asenteeni on kantanut pitkälle. On tietenkin päiviä, jolloin en jaksa ajatella niin positiivisesti. Joudun miettimään ratkaisuja asioihin, niin kuin kuka tahansa. Oman blogini nimi- Tuoliapina tulee siitä, kun kaksoissiskoni kanssa kutsumme toisiamme apinoiksi, ja itse käytän pyörätuolia. Koska liikkuminen on ollut minulle haastavaa, saan siitä voimaa kun onnistun esimerkiksi treenisuorituksessani. Treenaan fysioterapiassa kaksi kertaa viikossa ja lisäksi harrastan paljon itsenäisesti liikuntaa, esimerkiksi pyöräilyä. En ole aina ollut liikkuvaista sorttia, mutta alkuaikoina fysioterapeuttini sai minut vaivihkaa liikkumaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen täytyy tehdä niitä asioita, mitkä tekevät hänet onnelliseksi. Oli se sitten liikunta tai kirkossa istuminen, kunhan vain pitää tekemästään.

Voisin esimerkkinä sinnikkyydestäni kertoa lemmikkihistoriaani. Otin ensimmäisen koirani 16-vuotiaana. Silloin sain paljon kuraa niskaani,ja ennakkoluuloja kyvyistäni hoitaa koiraa. Kaikki meni hyvin. Tottakai oli haasteitakin, mutta niistä selvittiin. Esikoiskoirani eli kanssani 9,5 vuotta. Ensimmäisen koirani viimeisien kuukausien aikana otin toisen koirani, jolloin siis hoidin kahta koiraa yhtäaikaa. Se oli ihanaa ja opettavaista aikaa. Olen myös opiskellut eläintenkouluttaja-alaa ja melkein valmistunutkin. Elämäntilanteeni muuttuessa, jouduin lopettamaan koulun. Koulun suhteen sain myös paljon epäilyjä osakseni. Ihana ryhmänohjaajani piti kuitenkin puoliani. Kykyihini ei meinattu ensin uskoa. Opinnot menivät kuitenkin hyvin ja sain melkein kaikki opinnot käytyä. Nämä kaikki kuvastavat sitä, että jos olisin kuunnellut muita, niin en olisi tässä ja nyt näin onnellisena.

En osaa mitenkään erityisesti luokitella sitä, mistä positiivisuuteni kumpuaa. Ehkä se on vaan luonteessani ja eräänlainen selviytymiskeino. Olen melko kova stressaamaan asioista, ja siinä minulla vielä riittää työstämistä. Vammani vuoksi elämä tuo paljon haasteita, mutta kaikesta selviää kun on hyvä tuki ja lähipiiri. Elämää ei ole tehty luovuttamiseen. Mottoni onkin, että älä koskaan luovuta. Kaikella on tarkoituksensa.

Pyri aina unelmia kohti, ja pyri saavuttamaan se mitä haluat.

Tämän upean naisen tarinaa voit seurata tarkemmin hänen blogissaan osoitteessa : http://www.tuoliapina.blogspot.fi

Kiitos Dalinda kun sain jakaa  tarinasi.

Kirsikka