And I know the moment when you realize you’re all alone, you cry and think all this *

Epäilen hormoneja, ja ehkä vähän myös väsymystä ja korkeaa stressitasoa siitä, että eilen illalla kotiin tultuani sain järjettömän itkukohtauksen. Aiheena: mulla ei ole ketään (miestä), eikä ikinä tule olemaan ja elän loppuelämäni yksin.

Ei uskoisi, että vielä puoli vuotta sitten olin järkkymättömän vakuuttunut siitä, että ei ole mitään väliä, vaikka eläisin lopun elämäni yksin. Että elämänkumppani ei ole välttämättämyys sille, että olisin onnellinen.

Mies on vaihtanut paikkaansa taas mappi-Ö:n ja sydämeni välillä tiiviiseen tahtiin. Ihan ilman, että hänen on tarvinut tehdä mitään. Eikä hän ole kyllä mitään tehnytkään. Nyt olenkin sitten taas vakuuttunut siitä, että hän ei ajattele kuviota millään tavalla vakavalta kannalta. Toisaalta, hyvin todennäköistä olisi, että jos saisin vahvistuksen sille, että asia ihan oikeasti on näin, en olisi edes kovin surullinen. Siksi on edelleen ristiriitaista, että kuitenkin toivon, että tästä nyt tulisi jotain. Ja suunnittelen mielessäni häitä. Ja lasten nimiä.

Ja sitten kuitenkin samaan aikaan kun pallottelen tämän kuvion kanssa, on ihan mahdollista, että missaan sen vaikka kadulla vastaan tulevan elämäni miehen, koska ajatukset on liian kiinni tässä epämääräisessä miehessä…

 

* siamian ghost: scattered and careless