From those blue, blue eyes of yours, you send me a lovely ray; this sets me so deeply dreaming, it takes my speech away *

Kuluneen viikon saldo on kaksi tapaamista miehen kanssa, kaksi keskustelua tapailun merkitystasoista, yksi saman peiton alla nukuttu yö ja paljon suukkoja.

Tällä hetkellä olen vielä vähän sekavassa pöhnässä koko tilanteesta. Sillai hyvällä tavalla, että aina välillä voi vaan ajatella kaikkea tapahtunutta ja hymyillä. 

Asiasta puhuminen teki tosiaankin hyvää, mutta en siltikään oikein usko, että sen olisi pitänyt tapahtua aikaisemmin. Mutta juuri nyt kaikki se ahdistuneisuus, mikä tähän alkoi kasvamassa määrin liittyä, on poissa. Tunnen myös olevani asteen verran vapautuneempi, ja ehkä se on aikalailla edellytys sille, että tässä nyt ylipäätään tutustutaan paremmin ja tuumaillaan, mihin tilanne kehittyy.

Se, että mies vaikuttaa vilpittömästi vakuuttuneelle korjatakseen mun epäilyt hänen tarkoitusperistään, saa minut ihan veteläksi. Kuulen, kuinka jokainen ajatus hänestä naulaa minut koko ajan vaan tiukemmin kiinni häneen. Silti tätä tunnetta on vähän hankala tunnistaa. Rakastua en kyllä vieläkään ihan uskalla.

Viime päivinä olen miettinyt usein sitä hetkeä, kun näin miehen ensimmäisen kerran. Huomattavasta humalatilasta huolimatta hetki on tallentunut aika elävästi mieleen. Baarissa, tanssilattian toisella puolella on yhtäkkiä tyyppi, joka näyttää ihan unelmieni miehelle. Katsekontakti, joka kestää liian pitkään ollakseen sattumaa. Toinen. Ja samalla mietin mielessäni, että mitä hittoa, miten tämä on mahdollista.

Siitä hetkestä on nyt kulunut jo jokunen kuukausi – pian puoli vuotta itseasiassa – ja paljon kaikkea on tapahtunut välissä. Siksi tuntuukin vähän kummalliselta olla tässä tilanteessa nyt. 

* Gudrid Hansdottir: from those blue eyes