Kuluneen viikon saldo on kaksi tapaamista miehen kanssa, kaksi keskustelua tapailun merkitystasoista, yksi saman peiton alla nukuttu yö ja paljon suukkoja.

Tällä hetkellä olen vielä vähän sekavassa pöhnässä koko tilanteesta. Sillai hyvällä tavalla, että aina välillä voi vaan ajatella kaikkea tapahtunutta ja hymyillä. 

Asiasta puhuminen teki tosiaankin hyvää, mutta en siltikään oikein usko, että sen olisi pitänyt tapahtua aikaisemmin. Mutta juuri nyt kaikki se ahdistuneisuus, mikä tähän alkoi kasvamassa määrin liittyä, on poissa. Tunnen myös olevani asteen verran vapautuneempi, ja ehkä se on aikalailla edellytys sille, että tässä nyt ylipäätään tutustutaan paremmin ja tuumaillaan, mihin tilanne kehittyy.

Se, että mies vaikuttaa vilpittömästi vakuuttuneelle korjatakseen mun epäilyt hänen tarkoitusperistään, saa minut ihan veteläksi. Kuulen, kuinka jokainen ajatus hänestä naulaa minut koko ajan vaan tiukemmin kiinni häneen. Silti tätä tunnetta on vähän hankala tunnistaa. Rakastua en kyllä vieläkään ihan uskalla.

Viime päivinä olen miettinyt usein sitä hetkeä, kun näin miehen ensimmäisen kerran. Huomattavasta humalatilasta huolimatta hetki on tallentunut aika elävästi mieleen. Baarissa, tanssilattian toisella puolella on yhtäkkiä tyyppi, joka näyttää ihan unelmieni miehelle. Katsekontakti, joka kestää liian pitkään ollakseen sattumaa. Toinen. Ja samalla mietin mielessäni, että mitä hittoa, miten tämä on mahdollista.

Siitä hetkestä on nyt kulunut jo jokunen kuukausi – pian puoli vuotta itseasiassa – ja paljon kaikkea on tapahtunut välissä. Siksi tuntuukin vähän kummalliselta olla tässä tilanteessa nyt. 

* Gudrid Hansdottir: from those blue eyes

Mies löysi yöllä tiensä baarireissultaan luokseni. Kävin noukkimassa alaovelta punasilmäisen ja viinalta haisevan otuksen, joka oli herättänyt minut unta edeltävästä horroksesta paria tuntia aikaisemmin kysymällä illan kuvioitani. Koitin samalla miettiä, että kuuluuko kolmekymppisenä enää tehdä näin. Mutta ajatukset jotenkin sotkeutui siinä vaiheessa, kun kömmin miehen syliin pussailemaan.

Siitäkin huolimatta, että kaikki toimi taas järjettömän hyvin, jossain vaiheessa aamun hämärässä minut valtasi paniikki. Tai ehkä juuri siksi. Olin kertomaisillani miehelle, että en voi enää jatkaa tätä, mitä tämä sitten ikinä onkin. Mietin, miten sanoisin sen ja miten perustelisin asian. Sitten totesin, että asiani ei ehkä juuri sillä hetkellä menisi kuitenkaan perille, tuskin saisin miestä edes hereille. Nukahdin, ja kun heräsin uudelleen oli siinä kainalossa liian hyvä olla. Varsinkin, kun aina välillä sain lempeitä, puoliunisia suukkoja niskalle. 

Kerroin kuitenkin heräillessämme miehelle, että omana tavoitteenani oli vain herätä hänen vierestään. Kaikki muu oli bonusta. Ja tietysti ylianalysoin sen ilmeen, mikä minun mielestäni ainakin, hänen kasvoillaan häivähti.

Seuraavalla kerralla sitten. Jos sellainen vielä tulee. Tälläisenään tämä vie ihan liian paljon energiaa.

* Sohn: Tremors