Siitä on nyt noin kuukausi, kun päätin, että ei ole muita vaihtoehtoja, kuin keskustella miehen kanssa siitä, mikä tämä kuvio oikein hänen mielestään on. Keskustelua ei ole vieläkään tapahtunut.

Mulla on aina olemassa joku ”hyvä” syy, miksi kannattaa siirtää keskustelun aloitus seuraavalle tapaamiskerralle. Syitä on ollut esim. ”se lähtee reissuun, katotaan sen jälkeen (miten tilanne muuttuu sen seurauksena)” tai ”sillä on synttärit tulossa, katotaan sen jälkeen (miten tilanne on muuttunut siihen mennessä)”. Usein myös hyvä syy on ihan vain se, että olen varma, että ei enää tavatakaan seuraavaa kertaa (jolloin siis koko keskustelu olisi vain ajan haaskausta). Joka kerta, ainakin noin suunnilleen, kun nähdään, ajattelen, että tää on nyt vika kerta, ennen mitään rasittavia keskusteluja, ja että nautitaan tilanteesta ilman mitään painolastia.

Mutta kun faktahan on, että se painolasti on jo olemassa. Tuli kuvioihin suurinpiirtein niihin aikoihin, kun aloin toivomaan, että saisin herätä miehen vierestä useamminkin. Ja sehän taisi siis olla noin toinen kerta kun niin tapahtui. Ja sitä paitsi se painolasti kyllä välillä tulee tilanteisiin, vaikka kuinka koittaisin pyristellä vastaan.

Useimmiten on myös niin, että silloin kun nähdään, ei mitkään keskustelut pyöri mielessä. Niin kun aiemmin tällä viikolla, kun sain vetäytyä miehen kainaloon sohvalle, ja tuntui, kun olisin ollut siinä ja niin, ihan aina. Myöhemmin mun ympärille kietoutui taas karvainen jalka ja vähemmän karvainen käsivarsi, ja sain kuulla, että siitä ei olisi mahdollista lähteä kuin vasta aamulla.

* Misun: Eli eli