Koiranpentu uinuu peiton alla ja tuhisee tyytyväisenä. Ulkona on pieni kerros lunta, mutta taivas on harmaa, enkä innostu menemään pihalle kylmään. Pitäisi herättää tuo pieni, joka on niin söpö nukkuessaan, joten päätän antaa hänen nukkua rauhassa. 

Haluaisin keittää kupin kaakaota ja käpertyä hyvän kirjan kanssa sohvannurkkaan, mutta ahdistus tekemättömistä töistä kolkuttaa takaraivossa. Avaan koneen ja vastaan muutamaan sähköpostiin. Teen korjauksia ilmoituksiin ja kuittaan hommat tehdyksi. Olo on silti oudon odottava. Näen ikkunastani naapurin takapihalle, jossa vanha isäntä on tupakkatauolla. Mietin huomaako hän minua ikkunassa, piiloutuneena tietokoneen taakse. Miettiikö hän kuka tuo on, joka tekee töitä kotoa käsin?

Otan hetken vain itselleni, pyörittelen sanoja mielessäni ja kirjoitan niistä muutaman ylös. Miten haluaisin tämän päivän jatkuvan?

”Aurinko päättää kurkistaa pilviverhon takaa ja antaa sysäyksen energiaa kaikille, joita sen säkeet koskettavat. Istun suoremmassa ja saan inspiraation mennä siivoamaan ulos tursuavia vaatekaappeja. Tunnin ähertämisen jälkeen olen saanut kasan kierrätettäviä kasseja ja herätän ipanan, jotta päästään lähtemään koirapuistoon hillumaan kavereiden kanssa. Juuri ennen kun hämärä alkaa hiipiä talviseen maisemaan ehdin vielä käydä kaupassa hakemassa tarvikkeita illallista varten ja päätän leipoa jotain herkullista jälkiruoaksi. Heitän matkalla vaatepussit keräykseen ja tunnen oloni aikaansaavaksi.”

Mutta aurinko ei kurkista pilvien takaa, eikä energiaa kukaan tuo minulle lautasella. Kaikki mihin kykenen, on tultava sisältäni. Päätän siis keittää toisen kupin kahvia ja siirtyä vaatekaappien eteen pohtimaan seuraavaa askeltani.