Olen vuosia kuunnellut niin äitini, siskoni kuin kaikenlaisten terveyssisarien jaaritusta siitä, kuinka olen lihava ja minun tulisi laihduttaa. Kyllä, painoindeksini huitelee jossain 30 yläpuolella, joten KYLLÄ, tiedän olevani lihava. Joskus vain ottaa päähän se muiden ihmisten neuvominen ja päteminen. Äitini on lihavampi kuin minä, mutta silti vetää aina vanhuus-valttikortin hihastaan. ”Mä olen jo yli 50, mutta sä oot vielä nuori” on hänen vastauksensa, kun napautan takaisin, etten ole suinkaan yksin ongelmani kanssa.

Pikkuhiljaa alkaa tuntumaan siltä, että pakko tätä kuntoa on alettava kohottamaan. Näinä muutamana päivänä, kun olen tuskaisesti istunut kotona tai hikisenä kaupungilla, päässäni on useaan otteeseen pyörinyt kysymys: ”Hikoilisinko kuin sika, jos minulla olisi parempi kunto ja jos olisin laihempi?”

On kuitenkin hyvin vaikeaa aloittaa laihduttaminen tuosta noin vaan. Jos minä päätän, että voisin aloittaa syömään kevyemmin, vähemmän ja muutenkin huolehtia itsestäni niin jostain kumman syystä kauppakoristani löytyy aina suklaata, sipsiä, limsaa tai jotain muuta ihan yhtä terveellistä. On minulla sitten tehty valmis kauppalista, jonka etunenässä komeilee ”salaatti, sipuli, paprika, kurkku…” niin loppupäässä lukee ”jotain hyvää”. En vain pääse yli enkä ympäri kaikista houkutuksista.

Pidän ruoasta, se nyt on selvä juttu. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ruoka, jossa ei ole makuja, on ihan yhtä tyhjän kanssa. Jos salaatissa ei ole jotain antamassa makua, jätän sen mieluummin syömättä. Ihan tällainen perus salaatti-kurkku-tomaatti -sekoitus ei ole mieleeni. Ensinnäkin: ne eivät maistu millekään ja toiseksi: en pidä tomaateista.

Jos kävisin ravintoterapeutilla, voisin ehkäpä siis olla hyvin hankala asiakas. En suostu syömään mauttomia ruokia ja olen hyvin, hyvin nirso. Siinäpä olisi iso pala purtavaksi jopa itse Hanna Partaselle, jos minun jääkaappiini katsoisi!

Ryhdyin pitämään tätä ravintoblogiani ehkäpä siksi, että voisin joka päivä seurata mielentilojani ja ruokailutottumuksiani. Jos täältä löytyy joku saman ongelman omaava, niin sehän olisi mahtavaa! Voisimme yökaudet itkeä katkeruuttamme muuta maailmaa kohtaan. En halua edes havitella mitään sellaista, mitä on langennut lempiblogistilleni Juha Vuoriselle, joka nyt lähinnä enää ei ole edes blogisti.

Joskus itseänikin hävettää, että menin ostamaan tuon crosstrainerin. Se ei ollut kallis ja uutuudenviehätys taisi kestää jopa viikon, mutta tietysti siihen se jäi. Crosstrainer on sitäpaitsi oikein oivallisessa paikassa! Pystyisin katselemaan ulos, katsomaan telkkaria tai vaikka vain keskustelemaan mieheni kanssa. Mutta ei, en jaksa edes laittaa sen pistoketta kiinni seinään. Joka päivä vain ajattelen ”Ehkä huomenna sitten voisin…”