Moikka!

Näättekö te tarpeeksi ystäviänne? Minä en. Olen poikaystäväni kanssa viettänyt aikaa ensin Tampereella ja sitten muuttanut Vaasaan. Molemmat ovat sellaisia kaupunkeja, joita en alunperin juuri tuntenut.

Lapsuuden kotipaikkakunnalta lähdin onnessani opiskelemaan muualle ja heitin hyvästit koko kaupungille ja vannoin etten muuta sinne enää ikinä. Mutta ei se kodin tuntu sitten löytynytkään kovin helposti.. oikeastaan se ei ole vieläkään löytynyt eikä koti ole tuntunut kodilta sitten lapsuuden kodin jälkeen.

Olen tuntenut itseni yksinäiseksi jokaisessa ”uudessa” kaupungissa ja tällä hetkellä läheisimmät ystävät asuvat 500 km:n päässä. Yhteyttä voi toki pitää monella tavalla, mutta itse ainakin nautin ihan fyysisestä seurasta ja sitä on tätä nykyä aika harvoin tarjolla. Kotiakaan en ole vielä saanut tuntumaan kodilta, turvapaikalta johon palaaminen ilahduttaa aina uudestaan ja uudestaan. Haluan saada jalat tukevasti maahan ja tuntea kuuluvani johonkin.

Ystäviä kaipaillen 🙂 Terkkuja kaikille.

Kategorian valinta ei ollut vaikea, toisaalta nimi voisi olla pelkästään ”hyvä mieli”.

Kuljen paljon junalla, niinkuin aiemmassa ilmoituksessa viittasinkin. Koska junamatka on aika pitkä, 3,5-4 tuntia, törmään paljon erilaisiin ihmisiin, joiden kanssa tulee helposti vaihdeltua ”kuulumisia” ja parannettua maailmaa.

Viime keskiviikkona Tampereelta Helsinkiin kanssani matkusti suhteellisen äänekäs miesporukka matkalla Ruotsin risteilylle, jutut olivat aika hauskoja ;). Tänään sitten.. istuin nuoren tytön vieressä Riihimäeltä Seinäjoelle. Emme keskustelleet koko matkan aikana toisillemme. Asemalla huomasin tytön huolestuneen ilmeen, kun hän tutkaili isoa matkalaukkuaan tavaratilassa. Tyttö oli pieni, niinkuin minäkin (pidän enemmän sanasta ”pieni” kuin ”lyhyt”). Nousin seisomaan ja sanoin että yhdessä saamme laukun alas, ja saimmekin! Vieläpä hienosti. 🙂 Tyttö oli mielettömän kiitollinen ja vitsit että tuli hyvä mieli noinkin pienestä asiasta.

Siitä ei ole kauan aikaa, kun olin itse samassa tilanteessa laukkuni kanssa. Jostain syystä se oli takertunut hyllylle, enkä meinannut saada sitä irti millään. Asema lähestyi ja meinasi jo itku tulla kun kukaan ei tullut auttamaan kunnes sitten.. Pieni poika, arvioltani n. 8 vuotias, pomppasi penkille ja irrotti laukun. Liikutuin niin etten meinannut osata kiitosta sanoa. Kiitos siis sinulle poikanen, joka autoit. <3

Mukavaa viikonloppua kaikille!