Pulputusta ja Suhinaa – Modulaatioiden Lyhyt Oppimäärä

modulaatiopedaalit.png

Phaser

Viben ja flangerin jalanjälkiä kulkenut phaser lukeutuu kitaroiden osalta kaikkein käytetyimpiin ja tunnetuimpiin modulaatioefekteihin. Viimeistään 1970-luvulla jättiläisten kuten David Gilmourin, Eddie Van Halenin ja Keith Richardsin johdolla salonkikelpoiseksi saateltu efekti yhdistetään miltei synonyymin lailla MXR:n oransseihin purkkeihin (Phase 90 ja Phase 45), mutta myös Bossin ja Electro-Harmonixin tuotoksilla on ollut oma osansa efektin popularisoinnissa.

Phaserointi tapahtuu jakamalla signaali kahteen osaan. Toinen näistä signaaleista saa osakseen kokopäästösuodattimen hellää kosketusta ja kun signaalit jälleen kohtaavat, vastavaiheen muodostavat taajuudet kumoavat toisensa ja luovat phasereille tyypillisen aaltoilevan soundin. Filttereiden määrä vaihtelee analogisten phasereiden kohdalla kahdesta kahteentoista, digitaalisten versioiden yltäessä kolmeenkymmeneenkahteen  ja ylikin.

Van Halen – Ain’t Talkin’ ’Bout Love
Pink Floyd – Have a Cigar
The Rolling Stones – Shattered

Chorus

1970-luvun puolivälissä Rolandin Jazz Chorus -vahvistimiaan varten jalostama ja Boss-brändin alaisuudessa pedaalina julkaisema chorus-efekti on melkoinen mielipiteidenjakaja. Alunperin se kehitettiin nimenkin vihjaaman kuorosoundin  jossa esittävien instrumenttien tai ihmisäänten vire ja ilmaisu eivät ole täysin identtisiä keskenään – aikaansaamiseksi yhden instrumentin tai äänen voimin. Efektin voisi sanoa nousseen suosionsa huipulle 80-luvulla, jolloin lähestulkoon jokainen voimaballadi oli kuorrutettu vahvasti chorusoiduilla kitaroilla.

Chorus on kuitenkin kovassa käytössä yhä tänäkin päivänä ja sitä on myös varioitu eri tavoin, muun muassa Digitechin Whammy -pedaalista tutuksi tulleena detune-toimintona. Käytännössä varsinainen chorus ja detune eroavat siten, että detune ei moduloi käsittelemäänsä signaalia vaan toistaa sen sellaisenaan, vain vaihtelevin sävelkorkeuksin. Choruksen kanssa hyvin samankaltainen flanger-efekti erottautuu edellämainitusta puolestaan tuomalla yhtälöön lyhyemmät viiveajat ja hitaamman moduloinnin.

The Police – Message in a Bottle
Guns N’ Roses – Paradise City
Boston – More Than a Feeling

Flanger

Studioiden uumenissa käsikopelolla kehitelty flanger-efekti toteutettiin aluksi kahdella nauhurilla, joista toista hidastamalla syntyi vänkä viiveen ja vaihtelevan sävelkorkeuden sävyttämä äänimaisema. Efekti oli pitkään komponenttitarpeidensa johdosta nauhureiden ja räkkikokoisten toteutusten varassa, mutta 70- ja 80-lukujen taitteessa se saatiin viimein valjastettua pedaalimuotoon muun muassa Bossin ja MXR:n toimesta.

Koska analogiset flangerit ovat suhteellisen monimutkaisia ja runsaskomponenttisia, ne ovat usein kooltaan perinteisiä pedaaleja kookkaampia ja vaativat 18V-virtaa standardin 9 voltin sijaan. Digitaalisten näkemysten etuna onkin paitsi niiden pienempi tilantarve, myös tavanomaisempi virrankulutus ja moniin muihinkin efektien digiversioihin liitettävä alhaisempi kohinataso.

Van Halen – Unchained
Heart – Barracuda
Black Label Society – Crazy Horse

Vibrato

Luultavasti vanhin tunnettu kitaraefekti on useimmista muista modulaatioista poiketen saatu alunperin aikaan puhtaasti käsivoimin. Sittemmin se on tullut monille tutuksi mekaanisena, kitaraan valmiiksi sisäänrakennettuna järjestelmänä – Kauffman-, Bigsby- ja Stratocaster-tallojen toimiessa näistä ensimmäisinä apajille ehtineinä esimerkkeinä. Koska kaikki kitaristit eivät kuitenkaan halunneet saada efektiä aikaan sen enempää sormin kuin kampeakaan vatkaamalla  osaltaan vireenpidollisistakin syistä  alettiin huojuntaa puristaa pedaali- ja vahvistinmuotoon alkaen Fenderin vuonna 1956 lanseeraamasta Vibrolux-vahvistimesta.

Surf-musiikin ja psykedelian kulmakiviin lukeutuva efekti on viime vuodet viettänyt kenties hieman paitsiossa valtavirran rockmusiikissa, mutta siitäkin huolimatta sille löytyy oma vankkumaton kannattajakuntansa vielä tänäkin päivänä.

Tom Petty – Sins of My Youth
The Electric Prunes – I Had Too Much to Dream (Last Night)
The Beatles – Lucy in the Sky with Diamonds

Vibe

Leslie-kaapin muljutusta apinoimaan kehitetty, mutta siinä epäonnistunut uni-vibe elää ja voi hyvin nykypäivän psykedeelisiä äänimaisemia tavoittelevien soittajien laudoissa. Muun muassa David Gilmourin, Jimi Hendrixin ja Robin Trowerin popularisoima efekti perustuu sen sisällä sykkivän lampun tuottamaan phaserin, choruksen ja vibraton yhteispeliltä kuulostavan muljutukseen.

Samankaltaista efektiä saadaan aikaan myös ilman lampputeknologiaa, jolloin usein puhutaan muokatuista phasereista. Puristien keskuudessa moiset versioinnit toki nostattavat halveksivaa tuhinaa, mutta edullisempina, usein kompakteimmissa kokoluokissa esiintyvinä ja soundeiltaan varsin vakuuttavina laitteina ne puolustavat paikkaansa varsinkin satunnaiskäyttäjien signaaliketjuissa oikeinkin mainiosti.

Robin Trower – Bridge of Sighs
Jimi Hendrix – Machine Gun
Pearl Jam – Alive

Ring Modulator

Analogisyntikoista jalostettu ring modulator -efekti tuomitaan usein erikoismiesten heiniksi, mutta todellisuudessa tätä kauhalla annosteltaessa melko riipivääkin soundia on hyödynnetty mitä moninaisemmissa ja yllättävimmissäkin yhteyksissä (korvat tarkkana Paranoidin soolossa alempana). Ensimmäiset käyttönsä musiikillisessa kontekstissa efektin voidaan katsoa saaneensa jo 1940-luvun syntetisaattorikokeiluissa, mutta kitaroinnin osalta ring modulator vakiinnutti paikkansa 1960- ja 70-luvuilla.

Black Sabbath – Paranoid
ZZ Top – Cheap Sunglasses
Queen – Get Down, Make Love

Tremolo

Tremolo-efektillä viitataan saman äänen nopeaan toistoon, ei suinkaan kelluvilla kitaratalloilla aikaansaatavaan vireen vaihteluun. Sekaannus juontaa juurensa Leo Fenderin tavasta kutsua vahvistimiensa tremoloita vibratoiksi ja kitaroidensa vibrakampia tremoloiksi. Epäselvyyksistä huolimatta tremolo on efektinä säilyttänyt suosionsa vuosien vieriessä ja musiikkityyleistä riippumatta.

1960-luvun alussa Fender ja Gibson sisällyttivät tremolon moniin vahvistimiinsa  surf- ja rockabilly-muusikoiden suureksi riemuksi  mutta DeArmond oli ehtinyt varsinaisille efektiapajille jo 1940-luvun lopussa omalla, 601-mallimerkintää kantaneella purkillaan. Luonnollisestikin juuri kyseinen laite on aikojen saatossa muodostunut eräänlaiseksi tremolofanaatikkojen Graalin maljaksi  eikä toki suotta, kysykää asiasta vaikka Billy Gibbonsilta.

Nancy Sinatra – Bang Bang
ZZ Top – Hairdresser
Twin Peaks Theme – Angelo Badalamenti

Leslie

1940-luvun alussa päivänvalon nähnyt leslie oli aluksi suurehko kaappi, jonka sisällä pyörivät kaiutinelementit muunsivat läpi kulkevan signaalin lepattavan kuuloiseksi. Efekti aikaansaadaan kaiuttimien pyöriessä ensin kuulijaa kohti ja taas poispäin, jolloin ääni kiertää ja sen korkeus tuntuu vaihtelevan. Vaikka lesliestä on puhekielessä muodostunut synonyymi efektistä puhuttaessa, alunperin Donald Leslie oli vain yksi kyseisten kaiuttimien valmistajista monien muiden joukossa.

Koska autenttisen leslie-efektin muodostaminen vaatii fyysisesti suurikokoisen järjestelmän, sen pedaalimuotoon valjastaminen on vähintäänkin haasteellista muutoin kuin digitaalisena mallinnoksena. Tästä syystä vibe onkin omaksunut vastaavantyyppisen, mutta ei identtisen, analogivatkauksen tuottajan paikan moderneissa pedaalilaudoissa.

Stevie Ray Vaughan – Cold Shot
The Beatles – Here Comes the Sun
Joe Walsh – Turn to Stone

Kulttuuri Musiikki

Overdrive, Särö ja Fuzz – Mekkalan Pyhä Kolminaisuus

overdrive-saro-fuzz.png

Mikään ei ole niin hienoa kuin kristallinkirkas ja helmeilevän puhdas soundi, paitsi tietenkin mehukkaan rapea särö. Lisää räkää näkkärille voidaan hakea monin eri tavoin, alkaen luonnollisesti vahvistimen itsensä tuottamasta rososta, mutta styrkkarin omaa mujua voidaan houkutella esiin ja/tai tehostaa buustaamalla sisään menevää signaalia erinäisten pedaalien avulla. Tällöin vahvistimen etuasteputket joutuvat entistäkin kovemmalle koetukselle ja tuloksena ääni kompressoituu ja saturoituu ah, niin nautittavalla tavalla. Vaihtoehtoisesti murina voidaan ottaa suoraan purkista täysin puhtaan vahvistimen päälle. Ainoaa ja oikeaa tapaa ei ole olemassa, vaan kyse on ennen kaikkea makuasioista ja erilaisten sounditavoitteiden asettamista vaatimuksista.

Tässä postauksessa katsastamme mitä eri pedaaleja on tarjolla särön tuottamiseen ja kuinka näitä polkusimia voidaan signaaliketjussa hyödyntää.

Boost

Buusterit luotiin 1960-luvulla yliajamaan perinteisesti mahdollisimman puhtaina käytettyjä vahvistimia. Tunnetuin buusterityyppi lienee treblebooster (mm. Dallas Rangemaster ja Hornby Skewes), jota muun muassa Tony Iommi ja Brian May tunnetuin tuloksin yhtyeissään hyödynsivät. Varsinkin nykypäivänä on kuitenkin saatavilla boostereita mitä monipuolisimmilla säätömahdollisuuksilla, joilla voidaan korostaa niin koko taajuuskenttää, kuin pelkkiä bassotaajuuksia tai keskiääniäkin.

Varsinaisten boost-pedaalien lisäksi signaalin vahvistusta on saatavilla monista eri filtteri- ja suodatinefekteistä kuten volume- (erityisesti vahvistimen efektilooppiin sijoitettuna) ja äänentason säädön omaavista EQ-pedaaleista, sekä sisäänrakennettuna useista wahwah-pedaaleista.

Overdrive

Boosterit 1980-luvulla syrjäyttänyt overdrive-pedaali on kenties yleisin yksittäinen efekti niin aloittelevien kuin kokeneempienkin kitaristien laudassa. Siinä missä overdrivet voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin signaalin leikkaustavan mukaisesti, symmetrisiin ja epäsymmetrisiin, ensin mainittuja ei ole tarjolla lähellekään samoissa määrin kuin jälkimmäistä tekniikkaa hyödyntäviä pedaaleita.

1970-luvun lopulla lanseerattu Ibanez Tube Screamer on keskiäänien vahvistuksineen ja lukuisine eri variaatioineen sekä kehitysversioineen kenties se tunnetuin symmetristä leikkausta hyödyntävä purkki. Vuodesta 1978 valmistettu Bossin SD-1 on puolestaan oppikirjaesimerkki epäsymmetrisesta signaalin leikkaustavasta ja on maineeltaan vähintäänkin yhtä legendaarinen vihreän putkihuutajan kanssa.

Overdriven eri käyttötarkoituksia:

overdrive-kayttotarkoitukset.png

Särö

Säröefektit pyrkivät yleisesti mallintamaan vahvistimien tuottamaa säröä, vaikkakin etuasteen buustaus on mahdollista myös säröpurkeilla. Siinä missä overdrive-efektejä usein markkinoidaan mahdollisimman transparentteina, kitaran ja vahvistimen omaa soundia muokkaamattomina efekteinä, säröt eivät piilottele todellista luonnettaan. Yleisin ja halutuin säröpedaalien tuottama soundimaailma löytyykin Marshall-maailmasta, josta juontuu myös maailman turuilla ja toreilla usein toisteltu käsite ”Marshall-in-a-box”.

Vuonna 1978 päivänvalon nähnyt Pro Co Rat on yksi tunnetuimmista ja monikäyttöisimmistä säröpedaaleista sen soundipaletin ulottuessa aina miedosta overdrivesta lähes fuzzmaisiin sfääreihin. Hieman rottaa aiemmin 1970-luvulla lanseerattu MXR:n Distortion+ lukeutuu samaten käytetyimpien säröpedaalien joukkoon, joskin se on sävyltään varsinkin moderneja virkaveljiään selkeästi miedompi. Muita tunnettuja särkijöitä ovat muun muassa Boss DS-1 sekä Marshallin Guv’nor ja Shredmaster.

Säröpedaalin paikka signaaliketjussa:

saro-signaaliketjussa.png

Ylläoleva on vain yksi esimerkki yleisesti sopivaksi tunnustetusta paikasta säröpedaalille, ei suinkaan kiveen kirjoitettu totuus. Esimerkiksi sijoittamalla modulaatiopedaalit särön jälkeen, on niiden tuottama efekti voimakkaampi ja tietyllä tavalla synteettisempi. Tämä voi puolestaan olla juurikin se tavoiteltu soundi pehmeämmän ja orgaanisemman äänimaiseman sijaan. 

Fuzz

Jo 1960-luvulla alkunsa saaneet fuzz-piirit lukeutuvat omaan kastiinsa vaikka omaavatkin särön kanssa tiettyjä yhtäläisyyksiä. Fuzzin tuottama saturaatio on kuitenkin pääsääntöisesti säröefektejä voimakkaampaa, räiskyvämpää ja kirskuvampaa. Niiden käyttämät transistorit tuottavat erilaisia soundeja ympäristölleen herkkien germaniumien lämmöstä, silikonitransistorien tasalaatuisuuteen ja kirkkaampaan soundiin saakka.

Tunnetuimmat fuzz-purnukat lienevät Jimi Hendrixin tunnetuksi tekemä Fuzz Face ja Electro-Harmonixin Big Muff, jonka voidaan katsoa saavuttaneen suurimman suosionsa David Gilmourin ja 1990-luvun garagerokkareiden myötävaikutuksesta. Fuzzeihin liitetään usein myös analogisia ylä- ja/tai alaoktaaveja, joista tunnetuin esimerkki on Foxx Tonemachine.

Fuzz ennen vai jälkeen wahwah-pedaalin:

fuzz-wah.png

Efekteissä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sopivimman särölähteen löytäminen edellyttää yhteensopivuutta niin käytössä olevien kitaramikrofonien, vahvistimen kuin muidenkin laudasta löytyvien efektien kanssa. Kyseessä ei siis mikään helppo ja yksinkertainen prosessi, mutta sitäkin mielenkiintoisempi matka soundien luonnin ytimeen. Yleispätevien ohjeiden antaminen kitarasoundin kaltaisessa subjektiivisessa kontekstissa onkin vähintään hankalaa, eikä mikään korvaa henkilökohtaisen kokeilun tuottamaa tietoa. Kokeile siis ennakkoluulottomasti ja löydä oma saturaatiolähteesi, vaikka siihen kuluisikin useampi tovi. Voin luvata, että se on kaiken vaivan arvoista.

Kulttuuri Musiikki