Overdrive, Särö ja Fuzz – Mekkalan Pyhä Kolminaisuus

Mikään ei ole niin hienoa kuin kristallinkirkas ja helmeilevän puhdas soundi, paitsi tietenkin mehukkaan rapea särö. Lisää räkää näkkärille voidaan hakea monin eri tavoin, alkaen luonnollisesti vahvistimen itsensä tuottamasta rososta, mutta styrkkarin omaa mujua voidaan houkutella esiin ja/tai tehostaa buustaamalla sisään menevää signaalia erinäisten pedaalien avulla. Tällöin vahvistimen etuasteputket joutuvat entistäkin kovemmalle koetukselle ja tuloksena ääni kompressoituu ja saturoituu ah, niin nautittavalla tavalla. Vaihtoehtoisesti murina voidaan ottaa suoraan purkista täysin puhtaan vahvistimen päälle. Ainoaa ja oikeaa tapaa ei ole olemassa, vaan kyse on ennen kaikkea makuasioista ja erilaisten sounditavoitteiden asettamista vaatimuksista.

Tässä postauksessa katsastamme mitä eri pedaaleja on tarjolla särön tuottamiseen ja kuinka näitä polkusimia voidaan signaaliketjussa hyödyntää.

Boost

Buusterit luotiin 1960-luvulla yliajamaan perinteisesti mahdollisimman puhtaina käytettyjä vahvistimia. Tunnetuin buusterityyppi lienee treblebooster (mm. Dallas Rangemaster ja Hornby Skewes), jota muun muassa Tony Iommi ja Brian May tunnetuin tuloksin yhtyeissään hyödynsivät. Varsinkin nykypäivänä on kuitenkin saatavilla boostereita mitä monipuolisimmilla säätömahdollisuuksilla, joilla voidaan korostaa niin koko taajuuskenttää, kuin pelkkiä bassotaajuuksia tai keskiääniäkin.

Varsinaisten boost-pedaalien lisäksi signaalin vahvistusta on saatavilla monista eri filtteri- ja suodatinefekteistä kuten volume- (erityisesti vahvistimen efektilooppiin sijoitettuna) ja äänentason säädön omaavista EQ-pedaaleista, sekä sisäänrakennettuna useista wahwah-pedaaleista.

Overdrive

Boosterit 1980-luvulla syrjäyttänyt overdrive-pedaali on kenties yleisin yksittäinen efekti niin aloittelevien kuin kokeneempienkin kitaristien laudassa. Siinä missä overdrivet voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin signaalin leikkaustavan mukaisesti, symmetrisiin ja epäsymmetrisiin, ensin mainittuja ei ole tarjolla lähellekään samoissa määrin kuin jälkimmäistä tekniikkaa hyödyntäviä pedaaleita.

1970-luvun lopulla lanseerattu Ibanez Tube Screamer on keskiäänien vahvistuksineen ja lukuisine eri variaatioineen sekä kehitysversioineen kenties se tunnetuin symmetristä leikkausta hyödyntävä purkki. Vuodesta 1978 valmistettu Bossin SD-1 on puolestaan oppikirjaesimerkki epäsymmetrisesta signaalin leikkaustavasta ja on maineeltaan vähintäänkin yhtä legendaarinen vihreän putkihuutajan kanssa.

Overdriven eri käyttötarkoituksia:

Särö

Säröefektit pyrkivät yleisesti mallintamaan vahvistimien tuottamaa säröä, vaikkakin etuasteen buustaus on mahdollista myös säröpurkeilla. Siinä missä overdrive-efektejä usein markkinoidaan mahdollisimman transparentteina, kitaran ja vahvistimen omaa soundia muokkaamattomina efekteinä, säröt eivät piilottele todellista luonnettaan. Yleisin ja halutuin säröpedaalien tuottama soundimaailma löytyykin Marshall-maailmasta, josta juontuu myös maailman turuilla ja toreilla usein toisteltu käsite ”Marshall-in-a-box”.

Vuonna 1978 päivänvalon nähnyt Pro Co Rat on yksi tunnetuimmista ja monikäyttöisimmistä säröpedaaleista sen soundipaletin ulottuessa aina miedosta overdrivesta lähes fuzzmaisiin sfääreihin. Hieman rottaa aiemmin 1970-luvulla lanseerattu MXR:n Distortion+ lukeutuu samaten käytetyimpien säröpedaalien joukkoon, joskin se on sävyltään varsinkin moderneja virkaveljiään selkeästi miedompi. Muita tunnettuja särkijöitä ovat muun muassa Boss DS-1 sekä Marshallin Guv’nor ja Shredmaster.

Säröpedaalin paikka signaaliketjussa:

Ylläoleva on vain yksi esimerkki yleisesti sopivaksi tunnustetusta paikasta säröpedaalille, ei suinkaan kiveen kirjoitettu totuus. Esimerkiksi sijoittamalla modulaatiopedaalit särön jälkeen, on niiden tuottama efekti voimakkaampi ja tietyllä tavalla synteettisempi. Tämä voi puolestaan olla juurikin se tavoiteltu soundi pehmeämmän ja orgaanisemman äänimaiseman sijaan. 

Fuzz

Jo 1960-luvulla alkunsa saaneet fuzz-piirit lukeutuvat omaan kastiinsa vaikka omaavatkin särön kanssa tiettyjä yhtäläisyyksiä. Fuzzin tuottama saturaatio on kuitenkin pääsääntöisesti säröefektejä voimakkaampaa, räiskyvämpää ja kirskuvampaa. Niiden käyttämät transistorit tuottavat erilaisia soundeja ympäristölleen herkkien germaniumien lämmöstä, silikonitransistorien tasalaatuisuuteen ja kirkkaampaan soundiin saakka.

Tunnetuimmat fuzz-purnukat lienevät Jimi Hendrixin tunnetuksi tekemä Fuzz Face ja Electro-Harmonixin Big Muff, jonka voidaan katsoa saavuttaneen suurimman suosionsa David Gilmourin ja 1990-luvun garagerokkareiden myötävaikutuksesta. Fuzzeihin liitetään usein myös analogisia ylä- ja/tai alaoktaaveja, joista tunnetuin esimerkki on Foxx Tonemachine.

Fuzz ennen vai jälkeen wahwah-pedaalin:

Efekteissä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sopivimman särölähteen löytäminen edellyttää yhteensopivuutta niin käytössä olevien kitaramikrofonien, vahvistimen kuin muidenkin laudasta löytyvien efektien kanssa. Kyseessä ei siis mikään helppo ja yksinkertainen prosessi, mutta sitäkin mielenkiintoisempi matka soundien luonnin ytimeen. Yleispätevien ohjeiden antaminen kitarasoundin kaltaisessa subjektiivisessa kontekstissa onkin vähintään hankalaa, eikä mikään korvaa henkilökohtaisen kokeilun tuottamaa tietoa. Kokeile siis ennakkoluulottomasti ja löydä oma saturaatiolähteesi, vaikka siihen kuluisikin useampi tovi. Voin luvata, että se on kaiken vaivan arvoista.