Hitusen harvinaisemmat Gibson-mallit, osa 1

Gibson, yhtenä kaikkien aikojen tunnetuimmista ja menestyneimmistä soitinvalmistajista, on reilun 120 toimintavuotensa aikana ehtinyt lanseerata maailmaan melkoisen joukon erityyppisiä kitaroita. Ikoniset Les Paul, Flying V ja SG -mallit toki ovat ja pysyvät yhtiön menestyksen perustana, mutta aivan yhtä lailla Melody Maker, Firebird ja Explorer voidaan laskea sähköisten instrumenttien klassikoiden joukkoon. Käytännössä jokainen kitaramaailman suurimmista tähdistä Woody Guthriesta Jimi Hendrixiin on nähty Gibsonin kuusikielisen varressa joko studiossa tai keikkalavalla, bassoista nyt puhumattakaan. Monet näistä suuruuksista ovat myös luoneet koko uransa G-pajan tuotteiden puolestapuhujina ja lojaaleina käyttäjinä.

Jo synonyymien lailla itseensä liitettävien mallien lisäksi Gibson on vuosien varrella ehtinyt julkaista myös mitä kirjavimman joukon instrumentteja, jotka ovat syystä tai toisesta painuneet historian hämäriin ilman sen suurempia fanfaareita. Ne ovat saattaneet olla rohkeita yhdistelmiä tai jatkojalostettuja versioita yhtiön tunnetuimmista malleista tai kokonaan uusia, kaikki konventiot ja käsityksemme sähkökitaroiden muotoilumahdollisuuksista haastaneita soittimia. Tässä postauksessa luomme silmäyksen näistä seitsemään eri tavoin mieltä ja kehoa kutkuttavaan yksilöön.

Victory

Vuodesta 1981 vuoteen 1983 (joidenkin lähteiden mukaan vuoteen ’84) saakka valmistettu Victory oli ison G:n kurotus orastaville superstratomarkkinoille. Sitä oli saatavilla kahtena eri versiona: MV2:na, joka oli varustettu Velvet Brick kaula-, ja Magna II tallahumbuckerein, kolmevaiheisella mikkivalitsimella ja Intian ruusupuuotelaudalla, sekä MVX:nä, joka oli puolestaan ladattu Magna Plus kaula-, Superstack keski- ja Magna Plus B -tallahumpparein, viisivaiheisella mikkivalitsimella, kelojen puolitusmahdollisuudella ja Madagaskarin eebenlaudalla.

Mallimerkinnästä riippumatta Victorya valmistettiin ainoastaan kuusikielisenä ja umpirunkoisena. Sen muita ominaisuuksia olivat liimakaula, 24.75 tuuman mensuuri, mahonkirunko ja joko Tune-o-matic tai Kahler -talla.

Vaikka ajatus Gibson-merkkisestä superstratosta onkin näin jälkeenpäin ajateltuna kiinnostava, omana aikanaan Victorylle ei kuitenkaan löytynyt juuri kysyntää. Kuluttajien silmissä Gibson näyttäytyi – ja näyttäytyy monessa mielessä edelleenkin – perinteisempien kitaramallien valmistajana ja 80-luvun aikaiset, uusia airuita edustaneet kitaramallit olivat tukevasti niihin erikoistuneiden valmistajien, kuten Charvel, Jackson ja Kramer hallussa. Gibson ei kuitenkaan tulisi luovuttamaan superstratomarkkinoiden suhteen vielä suinkaan tähän.

Sonex

Vuonna 1980 julkaistu Sonex oli Gibsonin budjettimalli, jonka erikoisuutena oli sen valmistuksessa käytetyn valmistusmateriaalin ja kitaran rakenteen yhdistelmä. Rungon keskiössä sijainneen, useimmiten mahongista leikatun ytimen ympärillä käytettiin Resonwood-nimellä kulkevaa materiaalia, joka yhdessä kaulan ankkurina toimineen mahonkikeskiön kanssa muodostivat niin kutsutun Sonex Multi-phonic -rungon. Lopputuloksena oli akustisesti herkästi resonoiva, mutta samalla myös rakenteellisesti erittäin kestävä kitara.

Julkaisunsa aikaan Sonexin edullisin versio (180 Deluxe) oli halvin Gibsonin valmistama sähkökitara. Sitä oli saatavilla kaikkiaan neljänä eri mallina, joille kaikille oli yhteistä Les Paul -tyyppinen runko, pulttikaula, Tune-o-matic -talla ja kolmivaiheinen mikrofonivalitsin. Kalliimmat mallit olivat varustettu Dirty Fingers -mikrofoneilla. Kitara oli saatavilla mustalla, valkoisella, burgundilla, silverburst- ja tasaisen hopeisella viimeistelyllä. Jälkimmäisin näistä on harvinaisin kaikkiaan alle sadan kappaleen valmistuserällään, joten silmät auki Ebaytä tai erinäisiä kotimaisia toreja kolutessa. Kaiken kaikkiaan Sonexia valmistettiin vuoteen 1984 saakka, jonka jälkeen tuotanto lopetettiin akuuttiin kysynnän puutteeseen.

The Paul/Firebrand

Jälleen yksi variaatio legendaarisesta LP-mallista, mutta tällä kertaa pähkinäpuurungolla ja -kaulalla, sekä eebenpuuotelaudalla varustettuna. Malli esiteltiin aluksi yksinkertaisesti The Paul Standard -nimellä vuonna 1978 ja sitä valmistettiin aina vuoteen 1984 saakka. Vuonna 1981 kitarasta esiteltiin kuitenkin hyvin miedosti muokattu, Firebrand-nimeä kantanut versio, jona malli tunnettiin sen kaksi viimeistä tuotantovuotta ’82-’84.

Monien suosima, mutta vähälle huomiolle jäänyt The Paul jäi lopulta kehitysversioksi vuonna 1985 lanseeratulle The Paul Deluxelle, joka valmistusmateriaaleiltaan palasi LP:lle tutumpaan mahonkiin. 1990-luvun puolivälissä kitaramalli sai myös jatkoa The Paul II -nimisenä kehitysversiona, mutta kyseinen inkarnaatio muistutti ohuempaa runkoaan lukuunottamatta jo turhankin vahvasti valmiiksi menestyksekästä Studiota, eikä lopulta löytänyt omaa perusteltua paikkaansa yhtiön mallistossa.

US-1

Gibsonin myöhäisempi kurkotus superstratomarkkinoille tapahtui muodollisesti varsin pätevän, mutta menestykseltään edeltäjiensä tallaamia polkuja valitettavankin tarkasti seuranneen mallin voimin. Speksit olivat kohdillaan, joskaan eivät kaikilta osiltaan aivan perinteiset: runko nimittäin koostui chromytestä, joka käytännössä tarkoitti mahongin, tai muun perinteisemmän kitaranvalmistukseen käytetyn puulajikkeen muodostaman keskiön ja sitä ympäröineen balsapuun muodostamaa pyhää liittoa. Rungon balsapuuvoittoisuus teki kitarasta hyvin kevyen, mutta samalla myös melkoisen kolhuherkän instrumentin. Muutoin US-1 omasi HSS-mikkikonfiguraation, liimakaulan, eebenotelaudan ja Tune-o-matic tai Kahler-tallan.

Mallia valmistettiin vuodet 1986-1991, mutta sen kohtaloksi koitui ensin vuodesta 1987 alkanut, Guns ’N Rosesin ja erityisesti Slashin vahvasti kontributoima Les Paul -mallien renessanssi. Lopulta kasarirock-aikakauden päättyminen ja superstratojen valta-aseman murentuminen 1990-luvulle siirryttäessä olivat se viimeinen niitti, joka siivitti mallin teräväkulmaisten kitaroiden värikylläiselle hautausmaalle.

Marauder

Vuodesta 1975 vuoteen 1979 (plus 1 prototyyppi vuodelta 1974 ja muutama 80-luvun alussa tuotantolinjalta putkahtanut hajakappale) valmistettu Marauder oli Gibsonin vastine Fenderin yksikelaisille ja pulttikaulaisille kitaroille. Kitaran rungon muotokieli muistuttaa Les Paulia, mutta vaahterakaula, Telecastermainen mikrofoniasettelu, kaulan pulttikiinnitys ja Flying V -tyyppinen lapa muodostivat yhdessä melko uniikin kokonaisuuden. Rungon materiaaleina käytettiin leppää, vaahteraa tai mahonkia. Kitarassa käytetyt mikrofonit olivat puolestaan käämiguru Bill Lawrencen käsialaa.

1970-luku oli kaikkiaan haasteellista aikaa Amerikkalaisille kitaravalmistajille Aasialaisen instrumenttiosaamisen puristuksessa ja huolimatta korkean profiilin endorsaajista kuten Kissin Ace Frehley ja Paul Stanley, malli ei oikein koskaan ottanut kunnolla tuulta alleen. Lopulta se saikin väistyä Sonexin tieltä, joskaan korvaajansa menestyskään ei yhtiön kirjanpito-osastolta tulisi sen kummoisempia korulauseita tulevaisuudessa kirvoittamaan. Kaikkiaan Marauderia valmistettiin noin hieman päälle seitsemäntuhatta kappaletta ja se lukeutuu keräilyharvinaisuuksiksi laskettavien Gibsoneiden, ei niin harvalukuiseen joukkoon.

Moderne

Moderne on ulkonäöltään vahvasti mielipiteet jakava instrumentti, joka suunniteltiin jo vuonna 1957 jonkinlaiseksi Flying V:n ja Explorerin ristisiitokseksi. Tästä huolimatta se pääsi tuotantoon vasta 25 vuotta myöhemmin, armon vuonna 1982. Koska viisikymmentäluvun lopun mahdollisten prototyyppien olemassaolosta ei ole täydellistä tietoa, vuoden 1958 Modernesta on muodostunut vuosien varrella yksi myyttisimmistä ja halutuimmista keräilykitaroista maailmassa. ZZ Topin Billy Gibbons väittää omistavansa yhden alkuperäisistä malleista, mutta ei tyylilleen uskollisena suostu paljastamaan asiasta sen enempää.

Modernen rungon valmistamiseen käytettiin joko korinaa, mahonkia tai poppelia ja otelauta oli saatavilla joko ruusu- ja eebenpuisena. Kitara omasi kaksi humbuckeria ja Tune-o-matic -tallan. Alunperin Modernea valmistettiin vain vuosien 1982-83 ajan, mutta vuonna 2012 Gibson päätti yllättäen uudelleenlanseerata mallin. Vuotta myöhemmin kaikkien motoristiviikinkien sankari, Zakk Wylde, sai lisäksi soittimesta oman, Moderne of Doom -titteliä tottelevan nimikkomallinsa.

Corvus

Muotoilultaan kenties radikaalein tässä postauksessa käsiteltävistä kitaroista oli vuosien 1982-1984 välillä valmistettu Corvus. Mikäli Moderne jakaa ulkonäöllään mielipiteitä, Corvus tekee sen vielä sitäkin jyrkemmin. Korpin lentoasentoa imitoiva muotoilu ei varmastikaan ole kaikkien kuppi teetä, mutta soittopelin yläkielille pääsy ja soitettavuus ylipäätään on ainakin suunniteltu käyttäjän näkökulmasta mahdollisimman helpoksi.

Kitarasta oli saatavilla kolme eri versiota: yhdellä kaksikelaisella mikrofonilla, tonella ja volumella varustettu Corvus I, kahdella humpparilla ja kahdella tonella sekä volumella siunattu Corvus II, sekä kolmella yksikelaisella mikillä, viisivaiheisella mikkivalitsimella, mutta vain yhdellä volumella ja tonella ryyditetty Corvus III. Normaalin pulttikaulan lisäksi Corvuksesta oli tarjolla myös Futura-lisänimellä kulkenut liimakaulainen malli.

Toisin kuin esikuvansa, Corvuksen siivet eivät kantaneet lopulta kovinkaan pitkälle. Innovaatisesta habituksestaan ja käyttöarvostaan huolimatta malli ei juuri myynyt ja se jatkaakin toistaiseksi elämäänsä lähinnä netin keskustelupalstojen ulkonäköönsä liittyvän loputtoman väännön kohteena.