Kitarama

8.2.2016 anssi eriksson

Kaikkien aikojen riffimestarit – TOP 15

Rockin historia on pullollaan unohtumattomia riffejä, mutta asiaa lähemmin tarkasteltaessa voi huomata, että yllättävän monet niistä ovat peräisin samojen miesten nuottimustetta tihkuvasta kynästä. Tämän postauksen piti alunperin kattaa 10 ansioituneinta otelautojen akrobaattia, mutta karsinnan osoittautuessa kerrassaan mahdottomaksi tehtäväksi, katsastammekin nyt 15 merkittävintä riffien kirjoituksen ja toteutuksen mestaria. Miestä, joita ilman kitaransoitto olisi moninkertaisesti nykyistä tylsempi afääri niin soittajien kuin kuulijoidenkin osalta.

Jokaiselta pelimannilta on valittu näytteeksi viisi (linkit avautuvat uudessa ikkunassa) riffiä, jotka edustavat vain murto-osaa maestrojen tuotannosta, mutta tuovat esiin heidän parhaita puoliaan iskevien sävelryöppyjen säveltäjinä. Nimet ovat myöskin puhtaasti aakkosjärjestyksessä, joten soihdut ja talikot voi laskea aivan rauhassa takaisin maahan jo tässä vaiheessa.

Chuck Berry

THE Originaali rock-kitaristi. Mies, jonka likkejä ja tyyliä me kaikki kuusikieliselle sydämemme menettäneet emuloimme vielä näin kuusikymmnentä vuotta myöhemminkin. Teini-ikäisestä kitaransoittoa harrastanut ja välillä aseellisesta ryöstöstäkin kakkua kolmisen vuotta istunut Berry löi itsensä läpi 1950-luvun puolivälissä ja voidaan lukea Little Richardin kanssa rock ’n rollin kantaisiksi. Rhythm & bluesin sekä countryn parhaat palat yhdistänyt, intensiivinen ja oman arvonsa tuntenut mies löysi tiensä kapeamman leivän ääreen vielä pariin otteeseen myöhemminkin ja vaikka muikea levytysura päättyikin jo vuonna 1979, on kovaksikeitetty sankarimme kiertänyt maailman keikkalavoja vielä pitkälle 2010-luvun puolelle saakka.

Rokkaavimmat riffit

Ritchie Blackmore

Kirjaimellisestikin tason kaksikymmentä kitaravelhona tunnettu Blackmore on paitsi kuivan huumorin, sarkasmin ja käytännön pilojen erikoismies, myös vastuussa luultavasti kaikkien aikojen tunnetuimmasta kitarariffistä. Mies on kuitenkin paljon muutakin kuin ”vain” herra Smoke on the Water. Deep Purple oli hetken maailman merkittävin ja suosituin rockbändi ja mies kykeni nostamaan seuraavankin yhtyeensä, Rainbow’n, rock-eliitin eturiviin (suututtaen prosessin aikana jälleen uuden tukun laulajia, etunenässä Ronnie James Dion) ennen kuin antoi lopullisesti periksi linnaneitojen ja narrien houkutuksille. Nykyisin lähinnä klassiseen ja keskiaikaiseen musiikkiin keskittynyt sankarimme sekoitti näitä aineksia soittoonsa heti alusta alkaen ja on toiminutkin tältä osin esikuvana mm. Randy Rhoadsin ja Yngwie Malmsteenin kaltaisille neo-klassisille virtuooseille.

Maagisimmat maistiaiset

Steve Clark

Def Leppardin sydän ja sielu kirjoitti eläessään aimo tukun riffejä jotka nostivat yhtyeensä rock-maailman absoluuttiselle huipulle 1980-luvun puolivälissä. Erinäisten vastoinkäymisten kanssa paininut, mutta niistä aina enemmän tai vähemmän kuivin jaloin selviytynyt yhtye ei kuitenkaan koskaan musiikillisessa mielessä enää toipunut lääkkeiden ja alkoholin yliannostukseen vain 30-vuotiaana menehtyneen kitaristinsa menetyksestä. Yhtye on edelleen aktiivinen niin keikka- kuin levytysrintamallakin ja jäljelle jääneet toverit pitävät omalta osaltaan Clarkin perintöä yllä sillä ainoalla ja oikealla tavalla – nupit kaakossa ja hurmioituneiden fanien edessä.

Hysteerisimmät hitit

Ray Davies

Hard rockin pioneeriyhtyeen The Kinksin riffimestari.Vuonna 1964 ilmestyneen You Really Got Men voidaan hyvällä syyllä katsoa olleen ensimmäinen todellinen hard rock -julkaisu ja sitä seurannut menestys poiki messevän määrän raakoja, kraivelista heti kättelyn jälkeen tarttuvia kitarakuvioita. Toistensa kraiveleihin oli myös Daviesin veljestenkin tapana kiinnittyä, mutta vuosien varrella sattuneiden välirikkojen jälkeen herrat ovat kuitenkin aina löytäneet toisensa uudelleen ja jopa esiintyneetkin yhdessä, viimeksi vuoden 2015 joulukuussa.

sattuvimmat sykkyrät

John Fogerty

Paitsi yhden rock ’n rollin vakuuttavimmista äänistä, John Fogerty omaa myös mitä tukevimman tatsin tehokkaiden riffien tuottamiseen. Olipa kädessä sitten akustinen tai sähköillä toimiva lankku, miehen riffiarsenaalista on riittänyt muillekin ammennettavaa, kuten Hanoi Rocks 80-luvulla hyvin osoitti suurimmalla hitillään (Up Around the Bend). CCR:ssä (1967-1972) maineensa luonut, mutta pitkän ja menestyksekkään soolouran sittemin luonut Fogerty on edelleen aktiivinen keikkailija, eikä ikä tunnu painavan sen enempää miehen ääntä kuin soittoakaan.

kirkkaimmat kiskaisut

Billy Gibbons

Texas-boogien sanansaattaja, pastori Billy F. Gibbons on vastuussa luultavasti suurimmasta määrästä murskaavasti jauhavia blues-riffejä kuin kukaan muu. 1970-luvulla kitarasankarin auran (ja muun muassa Jimi Hendrixin ihailun) itselleen ansainnut ja 1980-luvulla kaupallisesti läpilyönyt Gibbons on toiminut esikuvana ja vaikuttajana mitä kirjavimmalle määrälle kitaristeja bluesista metalliin, eikä miehen kykyä hienosäätää mureaa soundiaan aikojen ja käytettävissä olevan kaluston muuttuessa voi kuin ihailla.

Rapeimmat repäisyt

Jimi Hendrix

Mies joka opetti maailmalle kuinka sähkökitaraa soitetaan. Kyse ei suinkaan ollut teknisestä puhtaudesta, sääntöjen noudattamisesta tai edes vireessä pysymisestä, vaan puhtaasti sydämestä ammennetusta intohimosta ja tunteesta jota ei olisi välittää muutoin kuin auraalisia kanavia pitkin suoraan kuulijan vastaaottavimpiin aivolohkoihin. Menneillä spekulointi on toki hedelmätöntä, mutta 27-vuotiaana menehtyneellä Hendrixillä olisi hyvin suurella todennäköisyydellä ollut vielä paljon annettavaa paitsi musiikillisesti, myös kitaralaitteistojen ja soittotekniikoiden kehityksen saralla.

Kuolemattomimmat kuviot

Tony Iommi

Raskaamman rockin puolella ei ole toista nimeä, joka olisi saanut aikaan vastaavan määrän mielen perukoille porautuvia riffejä kuin Tony Iommi. Black Sabbathista elämäntyön itselleen tehnyt mestari ei ole luovuttajatyyppiä, kuten bändinsä lukemattomista miehistönvaihdoksista, nuorena tapahtuneesta, oikean käden keskisormen ja nimettömän vammauttaneesta onnettomuudesta tai vaikkapa 2010-luvulla saadusta syöpädiagnoosista ja kaikista näistä selviytymisestä voidaan hyvin päätellä. Sama periksiantamattomuus kaikuu myös miehen kitaratyöskentelystä, jonka pohjalle nykyajankin metallimusiikki hyvin pitkälti nojaa.

Jyräävimmät jyystöt

Jimmy Page

Aikansa suurimman ja kauneimman yhtyeen pääarkkitehti. Voit asettaa minkä tahansa Led Zeppelinin albumin soittimeen, painaa ”suffle” ja ulos kajahtaa mitä todennäköisimmin toinen toistaan legendaarisempi riffi. 1970-luvun omistanut yhtye paitsi kehitti pohjapiirroksen rocktähteydelle, teki kaikista jäsenistään lähes myyttisiä sankarihahmoja, eikä vähiten sessiomuusikkona jo 1960-luvulla ansioituneesta kipparistaan. Pagen uralla ainoastaan 1980-luvun puolivälistä saakka jatkunut uusien julkaisujen harvalukuisuus jättää sijaa jonkinasteiselle jossitteluille, itse riffit ja musiikki eivät sitäkään vähää.

Lyijyisimmät liidit

Joe Perry

Aerosmithin liidikitaristi on puhdas vanhan liiton blues rock-soittaja, jonka riffit ovat raikuneet kirkkaina aina 1960-luvun lopulta tähän päivään saakka. Jos miehen välit orkesterinsa laulaja Steven Tylerin kanssa ovatkin olleet välillä melkolailla räjähdysherkät, samaa voitaneen sanoa miehen kitaroinnista, sanan kaikissa positiivisissa merkityksissä.

Ilmavimmat iskut

Randy Rhoads

Eddie Van Halenin pseudo-kilpakumppani, jonka panos kesken päättyneen uran johdosta jäi kenties määrällisesti pieneksi, mutta laadullisesti sitäkin merkittävämmäksi. Mitä luultavimmin kaksi ensimmäistä Ozzy Osbourne -albumia (Blizzard of Ozz ja Diary of a Madman) olisivat olleet vasta alkua 25-vuotiaana lento-onnettomuudessa menehtyneelle lahjakkuudelle, mutta menneillä spekulointi on – jälleen kerran – melko turhaa. Faktaa on, että mies jätti lyhyessä ajassa jälkeensä mitä mahtavimman perinnön paitsi soitannollisesti, myös musiikillisesti, eikä se ole jäänyt vaille sille kuuluvaa tunnustusta vielä reilut kolmekymmentä vuotta myöhemminkään.

klassisimmat koukut

Keith Richards

”Viisi kieltä, kolme sointua, kaksi sormea ja yksi persereikä”. Mitäpä tuohon juuri lisäämään. Elävänä legendana monessakin eri mielessä, Keith Richards on näyttänyt tietä lukemattomille sukupolville siitä, kuinka rock-musiikkia soitetaan ja sävelletään. Kyse ei ole nuottien määrästä tai nopeudesta joilla niitä vaihdellaan, vaan siitä, kuinka ne yhdistetään ja miltä ne yhdessä kuulostavat. Olipa instrumentti sitten mikä tahansa, Richards on lopulta ennen kaikkea laulunkirjoittaja. Mikäli kappaleita säveltäessä sattuu samalla syntymään tukku tunnetuimpia kitarariffejä joita olemme ikinä kuulleet, niin aina parempi. Sehän on vain rock ’n’ rollia ja siitä on vaikea olla pitämättä.

Huuruisimmat herkut

Slash

Listan nuorin mestari ei toki ole varhaisen kevään kanoja enää itsekään, mutta miehen riffikynän terävyys ei ole osoittanut tylsistymisen merkkejä vielä 2010-luvullakaan. Kukaan ei yhdistänyt bluesia ja raskasta rockia 1980- ja 1990-luvuilla yhtä saumattomasti kuin Saul Hudson Hampsteadista, Lontoon perukoilta. Melodisuus tuntuu olevan osa miehen DNA:ta ja vaikka paras terä biisinkirjoituksen saralla saadaankin herrasta irti ryhmätilanteessa, loputon riffien virta kanavoituu silinterin kautta otelaudalle vaikka pimeässä komerossa yksin istuen.

Vauhdikkaimmat viipaleet

Malcolm Young

Jos yksinkertainen on kaunista, niin mikään ei ole sen kauniimpaa kuin AC/DC:n riffirock. Olipa keulilla sitten Bon Scott tai Brian Johnson, tämä Australian merkittävin vientituote laittaa paatuneimmatkin parkettien partavaahdot liikkeelle heti ensimmäisestä vanhemman Youngin tuottamasta kitaraniskusta alkaen. 1970-luvulta 80-luvun alkuun jatkunut putki kädet vaistomaisesti ilmakitaran kaulalle ohjaavia riffejä hakee vertaistaan, mutta laarista on löytynyt ammennettavaksi pitkälle 2000-luvun puolelle saakka. Valitettavasti dementia on viime vuosina pakottanut vanhan mestarin pois rakkaan kitaransa varresta, mutta musiikki ja miehen perintö elävät ikuisesti.

tanakoimmat tahdit

Edward Van Halen

Aikamme suurimman kitarasankarin riffivarasto oli yhtyeen loiston päivinä suorastaan ehtymätön. Heti yhtyeensä debyyttialbumin julkaisusta lähtien Van Halen teki selväksi kuka on uusi sheriffi kuusikielisten valtakunnassa ja vaikutti tuleviin kitaristisukupolviin merkittävimmin kuin kukaan sitten Hendrixin kulta-aikojen. Vaikka soittotyyli vaihtuikin laulajien mukana, riffien iskevyys pysyi aina ennallaan ja vielä nykyäänkin, yli kuusikymppisenä konkarina mies soittaa paremmin kuin suurin osa puolet nuoremmista jäljittelijöistään.

Majesteettisimmat makupalat

Avainsanat: Billy Gibbons, Chuck Berry, Edward Van Halen, Jimi Hendrix, Jimmy Page, Joe Perry, John Fogerty, Keith Richards, kitarariffit, Malcolm Young, Randy Rhoads, Ray Davies, riffit, Ritchie Blackmore, slash, Steve Clark, Tony Iommi, top 15

Kulttuuri Musiikki

19.1.2016 anssi eriksson

Hitusen harvinaisemmat Gibson-mallit, osa 1

Gibson, yhtenä kaikkien aikojen tunnetuimmista ja menestyneimmistä soitinvalmistajista, on reilun 120 toimintavuotensa aikana ehtinyt lanseerata maailmaan melkoisen joukon erityyppisiä kitaroita. Ikoniset Les Paul, Flying V ja SG -mallit toki ovat ja pysyvät yhtiön menestyksen perustana, mutta aivan yhtä lailla Melody Maker, Firebird ja Explorer voidaan laskea sähköisten instrumenttien klassikoiden joukkoon. Käytännössä jokainen kitaramaailman suurimmista tähdistä Woody Guthriesta Jimi Hendrixiin on nähty Gibsonin kuusikielisen varressa joko studiossa tai keikkalavalla, bassoista nyt puhumattakaan. Monet näistä suuruuksista ovat myös luoneet koko uransa G-pajan tuotteiden puolestapuhujina ja lojaaleina käyttäjinä.

Jo synonyymien lailla itseensä liitettävien mallien lisäksi Gibson on vuosien varrella ehtinyt julkaista myös mitä kirjavimman joukon instrumentteja, jotka ovat syystä tai toisesta painuneet historian hämäriin ilman sen suurempia fanfaareita. Ne ovat saattaneet olla rohkeita yhdistelmiä tai jatkojalostettuja versioita yhtiön tunnetuimmista malleista tai kokonaan uusia, kaikki konventiot ja käsityksemme sähkökitaroiden muotoilumahdollisuuksista haastaneita soittimia. Tässä postauksessa luomme silmäyksen näistä seitsemään eri tavoin mieltä ja kehoa kutkuttavaan yksilöön.

Victory

Vuodesta 1981 vuoteen 1983 (joidenkin lähteiden mukaan vuoteen ’84) saakka valmistettu Victory oli ison G:n kurotus orastaville superstratomarkkinoille. Sitä oli saatavilla kahtena eri versiona: MV2:na, joka oli varustettu Velvet Brick kaula-, ja Magna II tallahumbuckerein, kolmevaiheisella mikkivalitsimella ja Intian ruusupuuotelaudalla, sekä MVX:nä, joka oli puolestaan ladattu Magna Plus kaula-, Superstack keski- ja Magna Plus B -tallahumpparein, viisivaiheisella mikkivalitsimella, kelojen puolitusmahdollisuudella ja Madagaskarin eebenlaudalla.

Mallimerkinnästä riippumatta Victorya valmistettiin ainoastaan kuusikielisenä ja umpirunkoisena. Sen muita ominaisuuksia olivat liimakaula, 24.75 tuuman mensuuri, mahonkirunko ja joko Tune-o-matic tai Kahler -talla.

Vaikka ajatus Gibson-merkkisestä superstratosta onkin näin jälkeenpäin ajateltuna kiinnostava, omana aikanaan Victorylle ei kuitenkaan löytynyt juuri kysyntää. Kuluttajien silmissä Gibson näyttäytyi – ja näyttäytyy monessa mielessä edelleenkin – perinteisempien kitaramallien valmistajana ja 80-luvun aikaiset, uusia airuita edustaneet kitaramallit olivat tukevasti niihin erikoistuneiden valmistajien, kuten Charvel, Jackson ja Kramer hallussa. Gibson ei kuitenkaan tulisi luovuttamaan superstratomarkkinoiden suhteen vielä suinkaan tähän.

Sonex

Vuonna 1980 julkaistu Sonex oli Gibsonin budjettimalli, jonka erikoisuutena oli sen valmistuksessa käytetyn valmistusmateriaalin ja kitaran rakenteen yhdistelmä. Rungon keskiössä sijainneen, useimmiten mahongista leikatun ytimen ympärillä käytettiin Resonwood-nimellä kulkevaa materiaalia, joka yhdessä kaulan ankkurina toimineen mahonkikeskiön kanssa muodostivat niin kutsutun Sonex Multi-phonic -rungon. Lopputuloksena oli akustisesti herkästi resonoiva, mutta samalla myös rakenteellisesti erittäin kestävä kitara.

Julkaisunsa aikaan Sonexin edullisin versio (180 Deluxe) oli halvin Gibsonin valmistama sähkökitara. Sitä oli saatavilla kaikkiaan neljänä eri mallina, joille kaikille oli yhteistä Les Paul -tyyppinen runko, pulttikaula, Tune-o-matic -talla ja kolmivaiheinen mikrofonivalitsin. Kalliimmat mallit olivat varustettu Dirty Fingers -mikrofoneilla. Kitara oli saatavilla mustalla, valkoisella, burgundilla, silverburst- ja tasaisen hopeisella viimeistelyllä. Jälkimmäisin näistä on harvinaisin kaikkiaan alle sadan kappaleen valmistuserällään, joten silmät auki Ebaytä tai erinäisiä kotimaisia toreja kolutessa. Kaiken kaikkiaan Sonexia valmistettiin vuoteen 1984 saakka, jonka jälkeen tuotanto lopetettiin akuuttiin kysynnän puutteeseen.

The Paul/Firebrand

Jälleen yksi variaatio legendaarisesta LP-mallista, mutta tällä kertaa pähkinäpuurungolla ja -kaulalla, sekä eebenpuuotelaudalla varustettuna. Malli esiteltiin aluksi yksinkertaisesti The Paul Standard -nimellä vuonna 1978 ja sitä valmistettiin aina vuoteen 1984 saakka. Vuonna 1981 kitarasta esiteltiin kuitenkin hyvin miedosti muokattu, Firebrand-nimeä kantanut versio, jona malli tunnettiin sen kaksi viimeistä tuotantovuotta ’82-’84.

Monien suosima, mutta vähälle huomiolle jäänyt The Paul jäi lopulta kehitysversioksi vuonna 1985 lanseeratulle The Paul Deluxelle, joka valmistusmateriaaleiltaan palasi LP:lle tutumpaan mahonkiin. 1990-luvun puolivälissä kitaramalli sai myös jatkoa The Paul II -nimisenä kehitysversiona, mutta kyseinen inkarnaatio muistutti ohuempaa runkoaan lukuunottamatta jo turhankin vahvasti valmiiksi menestyksekästä Studiota, eikä lopulta löytänyt omaa perusteltua paikkaansa yhtiön mallistossa.

US-1

Gibsonin myöhäisempi kurkotus superstratomarkkinoille tapahtui muodollisesti varsin pätevän, mutta menestykseltään edeltäjiensä tallaamia polkuja valitettavankin tarkasti seuranneen mallin voimin. Speksit olivat kohdillaan, joskaan eivät kaikilta osiltaan aivan perinteiset: runko nimittäin koostui chromytestä, joka käytännössä tarkoitti mahongin, tai muun perinteisemmän kitaranvalmistukseen käytetyn puulajikkeen muodostaman keskiön ja sitä ympäröineen balsapuun muodostamaa pyhää liittoa. Rungon balsapuuvoittoisuus teki kitarasta hyvin kevyen, mutta samalla myös melkoisen kolhuherkän instrumentin. Muutoin US-1 omasi HSS-mikkikonfiguraation, liimakaulan, eebenotelaudan ja Tune-o-matic tai Kahler-tallan.

Mallia valmistettiin vuodet 1986-1991, mutta sen kohtaloksi koitui ensin vuodesta 1987 alkanut, Guns ’N Rosesin ja erityisesti Slashin vahvasti kontributoima Les Paul -mallien renessanssi. Lopulta kasarirock-aikakauden päättyminen ja superstratojen valta-aseman murentuminen 1990-luvulle siirryttäessä olivat se viimeinen niitti, joka siivitti mallin teräväkulmaisten kitaroiden värikylläiselle hautausmaalle.

Marauder

Vuodesta 1975 vuoteen 1979 (plus 1 prototyyppi vuodelta 1974 ja muutama 80-luvun alussa tuotantolinjalta putkahtanut hajakappale) valmistettu Marauder oli Gibsonin vastine Fenderin yksikelaisille ja pulttikaulaisille kitaroille. Kitaran rungon muotokieli muistuttaa Les Paulia, mutta vaahterakaula, Telecastermainen mikrofoniasettelu, kaulan pulttikiinnitys ja Flying V -tyyppinen lapa muodostivat yhdessä melko uniikin kokonaisuuden. Rungon materiaaleina käytettiin leppää, vaahteraa tai mahonkia. Kitarassa käytetyt mikrofonit olivat puolestaan käämiguru Bill Lawrencen käsialaa.

1970-luku oli kaikkiaan haasteellista aikaa Amerikkalaisille kitaravalmistajille Aasialaisen instrumenttiosaamisen puristuksessa ja huolimatta korkean profiilin endorsaajista kuten Kissin Ace Frehley ja Paul Stanley, malli ei oikein koskaan ottanut kunnolla tuulta alleen. Lopulta se saikin väistyä Sonexin tieltä, joskaan korvaajansa menestyskään ei yhtiön kirjanpito-osastolta tulisi sen kummoisempia korulauseita tulevaisuudessa kirvoittamaan. Kaikkiaan Marauderia valmistettiin noin hieman päälle seitsemäntuhatta kappaletta ja se lukeutuu keräilyharvinaisuuksiksi laskettavien Gibsoneiden, ei niin harvalukuiseen joukkoon.

Moderne

Moderne on ulkonäöltään vahvasti mielipiteet jakava instrumentti, joka suunniteltiin jo vuonna 1957 jonkinlaiseksi Flying V:n ja Explorerin ristisiitokseksi. Tästä huolimatta se pääsi tuotantoon vasta 25 vuotta myöhemmin, armon vuonna 1982. Koska viisikymmentäluvun lopun mahdollisten prototyyppien olemassaolosta ei ole täydellistä tietoa, vuoden 1958 Modernesta on muodostunut vuosien varrella yksi myyttisimmistä ja halutuimmista keräilykitaroista maailmassa. ZZ Topin Billy Gibbons väittää omistavansa yhden alkuperäisistä malleista, mutta ei tyylilleen uskollisena suostu paljastamaan asiasta sen enempää.

Modernen rungon valmistamiseen käytettiin joko korinaa, mahonkia tai poppelia ja otelauta oli saatavilla joko ruusu- ja eebenpuisena. Kitara omasi kaksi humbuckeria ja Tune-o-matic -tallan. Alunperin Modernea valmistettiin vain vuosien 1982-83 ajan, mutta vuonna 2012 Gibson päätti yllättäen uudelleenlanseerata mallin. Vuotta myöhemmin kaikkien motoristiviikinkien sankari, Zakk Wylde, sai lisäksi soittimesta oman, Moderne of Doom -titteliä tottelevan nimikkomallinsa.

Corvus

Muotoilultaan kenties radikaalein tässä postauksessa käsiteltävistä kitaroista oli vuosien 1982-1984 välillä valmistettu Corvus. Mikäli Moderne jakaa ulkonäöllään mielipiteitä, Corvus tekee sen vielä sitäkin jyrkemmin. Korpin lentoasentoa imitoiva muotoilu ei varmastikaan ole kaikkien kuppi teetä, mutta soittopelin yläkielille pääsy ja soitettavuus ylipäätään on ainakin suunniteltu käyttäjän näkökulmasta mahdollisimman helpoksi.

Kitarasta oli saatavilla kolme eri versiota: yhdellä kaksikelaisella mikrofonilla, tonella ja volumella varustettu Corvus I, kahdella humpparilla ja kahdella tonella sekä volumella siunattu Corvus II, sekä kolmella yksikelaisella mikillä, viisivaiheisella mikkivalitsimella, mutta vain yhdellä volumella ja tonella ryyditetty Corvus III. Normaalin pulttikaulan lisäksi Corvuksesta oli tarjolla myös Futura-lisänimellä kulkenut liimakaulainen malli.

Toisin kuin esikuvansa, Corvuksen siivet eivät kantaneet lopulta kovinkaan pitkälle. Innovaatisesta habituksestaan ja käyttöarvostaan huolimatta malli ei juuri myynyt ja se jatkaakin toistaiseksi elämäänsä lähinnä netin keskustelupalstojen ulkonäköönsä liittyvän loputtoman väännön kohteena.

Avainsanat: Corvus, Firebrand, Gibson, Marauder, Moderne, Sonex, The Paul, US-1, Victory

Kulttuuri Musiikki