Olen katsonut viime viikkoina Broad Cityä. Muistan, että ystäväni suositteli sarjaa minulle muutama vuosi sitten. Katsoin silloin jakson tai pari, mutten syttynyt. Sarja tuntui liian sekavalta, päähenkilöistä Abbista ja Ilanasta ei saanut otetta, jätin homman kesken.

Kului useampi vuosi, joiden aikana kuulin ylitsevuotavia kehuja Broad Citystä. Aloin miettiä, pitäisikö minun antaa sille uusi mahdollisuus. Kuuntelin pari jaksoa Abbia Broad Cityssä esittävän Abbi Jacobsonin yhteistyössä MoMA:n kanssa tekemää podcastia A Piece of Work ja tykkäsin. Porttiteoria toimi. Päätin antaa Abbille ja Ilanalle uuden mahdollisuuden, ja tällä kertaa: yas kween, arvasit oikein, olin koukussa!

Sarja pyörii kahden naisen; energisen, pirioravan lailla huumeita ja seksiä harrastavan Ilanan ja harkitsevaisemman mutta siitä huolimatta kahjoihin tilanteisiin joutuvan taiteilija Abbin ystävyyden ympärillä. Abbi ja Ilana ovat ihania, ympäri New Yorkia törttöileviä parikymppisiä nuoria naisia, jotka elävät monille kaupungeissa asuville parikymppisille tuttua arkea ystävyyksineen, pätkätöineen, bileineen, poikaystävineen ja pilven poltteluineen.

Vaikka hahmot on vedetty selkeästi överiksi, niiden taustalla voi bongata kaksi erilaista ihmistyyppiä ja tapaa suhtautua asioihin. Ilanan hälläväliä-asenne ja Abbin astetta enemmän tulevaisuuteen katsova luonne tuntuvat olevan jotain, mikä jakaa ihmisiä. Nettikin on täynnä leikkimielisiä kyselyjä siitä, oletko enemmän Abbi vai Ilana.

Törmäsin vastikään yhteen ja jäin miettimään itseäni. Koska minulla on sisar, olen lapsuudesta lähtien tottunut ajattelemaan itseäni suhteessa häneen. Olen suosiolla ottanut aina sen tylsemmän vaihtoehdon, ollut vähän vähemmän extreme. Siskoni on Vilttitossu minun Heinähatulleni, Jo minun Bethilleni, Ilana Abbilleni.Viime aikoina olen tosin huomannut,että ilanani on alkanut ottaa siskoni ilanaa kiinni. Tai sitten siskoni abbi on vaan vahvistunut.

Olen myös huomannut, että asettuminen abbi-ilana-akselille riippuu myös vahvasti siitä, keneen vertaan itseäni. Vaikka olen tottunut vuosien varrella abbittamaan itseni, ja arjessa olenkin ehkä abbi, olen myös paljon muuta. Kun saan ystävältäni eräänä tiistai-iltapäivänä kutsun orgioihin ja innostun, olen ilana. Kun yritän saada työkavereitani lintsaamaan töistä kanssani, jotta pääsisimme kaljalle, olen ilana. Joissakin porukoissa, joissa muut ovat vastuullisia perheenäitejä ja minä Mustassa härässä pilkkuun asti bilettävä känniääliö, olen selkeästi ilana.

Jostain syystä olen saanut itseni kiinni siitä ajatuksesta, että elämämme ilanat ovat abbeja tärkeämpiä, kiinnostavampia, suositumpia. Ihan kuin ilanuus on jotain, mitä kohti pyrkiä. Tunnen kuitenkin monta ilanaa, jotka ovat ihan helvetin ärsyttäviä. Ja toisaalta kuten Broad City varsinkin uusimmalla, Trumpin valinnan jälkeiseen talveen sijoittuvalla kaudellaan valottaa, ei Ilanankaan arki ole helppoa silloin kun misogyynipresidentti aiheuttaa orgasmikatoa,  kaikki kaatuu päälle, masennuslääkkeet eivät toimi ja kirkasvalolamputkaan eivät auta nostamaan kuopan pohjalta.

Ehkä olenkin viimein oivaltanut, että arkkityypit ovat arkkityyppejä ja oikeat ihmiset ovat televisiohahmoja paljon monipuolisempia ja ristiriitaisempia. Se, mitä ja keitä olemme, riippuu siitä, kuka meitä katsoo – ja missä tilanteessa.