hajotan tän maailman..

Se normaali- ilta miettiminen taas alkoi. Unen pääsä on turha saada kiinni, mies makaa sohvalla TAAS mutta onneksi lapsonen nukkuu. Koko päivän taas yrittänyt saada aikaiseksi jotain, mutta turhaan. Illalla päätin ottaa spurtin ja hoitaa edes vähän kasaantuneita kotihommia. Minähän ne edelleen yksin hoidan, kukapa muukaan. Mies vaan lupaa parantaa tapansa, ja välillä sitä tekeekin, mutta turhia toiveita elättelen koko ajan. 

Terapia ei innosta, ja peruutan aina aikoja kun sieltä niitä tulla tupsahtelee postiluukusta. En halua mennä, en kokea sitä ahdistuneisuutta. Eikö siellä pitäisi hoitaa sairaita, eikä vain sairastuttaa lisää? Pyytämällä ei mitään saa  ja vain lannistetaan ja syytetään vääriä asioita.

Suomen terveydenhuolto on siis mielestäni erittäin huono.. Mistään ei tunnu saavan enään hyvää palvelua. Joten olen sairauten kanssa yksin siis.. Mieheni ei halua puuttua asiaan kun kuiteskin  saataisiin riita aikaiseksi. 

Onneksi tajusin tänään että on muutama ihminen joka pysyy vierellä ylä ja alamäessä. Uuden ystävyys suhteenkin olen onnnistunut luomaan ja joka on korvaamaton.  Rankalta tuntuu taas, mutta parhaimmalta tuntuu olla vain hiljaa ja kirjoittaa kuin että avaisi suun ja kuuntelisi jonkun tuomitsemista.  Se saa riittää NYT!

Millainen äiti-tytär suhteen pitäisi olla?

Itselläni on ollut aina vähä ristiriitaiset tunteet äitini kanssa ja erittäin kivinen tie että tähänkin tilanteeseen ollaan päästy. Muutto kotoonta pois helpotti välejämme ja olemme saanet asiat järjestykseen. Uudet muutokset vain äitini elämässä  saavat minut miettimään olenko todella tärkeä, vai vaan silloinkuin häntä huvittaa keskustella/nähdä.  Asiata en uskalla edes kysyä, kun jo luullaan että yritän jostain syyttää, tai saadan riita aikaiseksi jostain muusta. Ahdistavaa mutta totta. Olen hiukan ”nössö” tässä asiassa, mutta aihe on minulle herkkä ja yritän toipua pikku hiljaa niistä vanhoista haavoista edelleen. Arpina ne jäävät elämään kummittelemaan ja niitä ei voi koskaan unohtaa. 

_-_