Sunnuntai, joko se on loppumassa. Tuleva viikko aiheuttaa hämmenystä ja surua. Voisiko sen skipata jotenkin?! Ensi viikolla joudun kovistelemaan lääkäreitä,  tapaamaan kaukaisia sukulaisiani ja viettää surujuhlaa. Olen miettinyt päässäni miten asioihin pitäisi suhtautua? Näen sukulaisia jotka tulevat toisesta maasta, iloitsen mutta samalla minun pitäisi surra. En osaa enään näyttää kyyneltäkään kenellekkään ja tuntuu kuin siitä tuomittaisiin.. Murrun vasta kun olen aivan yksin, onko se väärin? Kovan kuoren kasvattaneena on vaikea itkeä silloin kun pitäisi.  

En uskoa että olen vieläkään kunnolla tajunnut menetystä ja etttä kuvittelen hänen tulevan vielä takaisin. 

Luulin toipuneeni masennuksesta jo pikku hiljaa mutta tuntuu kun uppoisin vain syvemmälle suohon. Ilman tukea ja apua hukun kaikkeen. Olen huono pyytämän apua mutta mieheni olisi jo pitänyt huomata huutavat avunpyynnöt. Olen sekavassa tilassa päivittäin hetken. ’Muistikatkoksia. Alakuloisuutta. Kipua . Kaipuuta. 

Oma ystävänikin on tällähetkellä niin kiireinen loppuprojektinsa kanssa että hädin tuskin ehtii näkemään, ymmärrrän sen mutta tunne että on yksin on kamala.. 🙁 

Pakko mennä, saan kauheasti kyselyitä mitä oikein naputtelen koneella näin myöhään ja ”pitkään”.