Lily

Kivinen tie

cindarella

Pettymyksiä!

Rankka viikko takana. Läheisen poismeno, omat parisuhdekoukerot, oma terveys ja oman isän typerä käyttäytyminen. 

Menetin läheisen joka oli minulle kuin isä. Kasvatti, tuki ja rakasti. Oli läsnä elämän jokaisessä tilanteessa. Ei syyttänyt, pettänyt luottamusta tai satuttanut. Hieno mies! <3 Erittäin kova ikävä on..

 

Oma mieheni ei ole olllut 100 % mukana tällä viikolla mitä olisin tarvinnnut, sitä tukea  ja läheisyyttä kaivannut olen. Selvittämättömiä asioita ja hampaan kiristystä kun mikään ei onnistu. Keskustelun välttämistä ehkäpä ja väsymystä. Ei apua kotona lapsenhoidossa saatikka kotitöissä. 

Olen yrittänyt pysyä vahvana, läheisteni vuoksi. Jos itken, itken yksin. Edes ystäväni eiv’t ole kysynyeet vointiani. Tässä sen huomaa kuka on todellinen ystävä, ja minulla ei niitä juurikaan näytä olevan.  Ilmeisesti vain hyvänpäiväntuttuja. 

 

Kaatusin pihallamme kaksi kertaa tällä viikolla, kummallakaan kerralla en mennyt lääkäriin, sillä minua ei sattunut ja se tuntui pehmeältä tömähdykseltä. Nyt kuitenkin tänään huomaan että selkääni koskee ja ranteella en pysty tekemään mitään. Sairaslomaa tiedossa vai pitäisikö vain mennä töihin? Aloitin työt vasta kaksi viikkoa sitten joten olisi aika hurjaa jäädä pois, sitä koskaan tiedä että potkitaanko pihalle pienimmästäkin näin koeajalla kun olen. 

 

Kaikista eniten olen pettynyt isäni käytökseen, joka sanoillaan on satuttanut montaa läheistä, ja jonka takia en enää edes kehtaa myöntää että hän on isäni. Olen kyllästynyt tyhjiin lupauksiin, kännipuheluihin ja siihen että näen mikä hänen elämässään on ensimmäisellä sijalla. Siihen emme kuulu minä ja veljeni. Vaaan viina ja uusioperheen muut lapset sekä se ärsyttävä eukko. Nyt riittää tämä 4 vuoden paskan niskaan kaataminen! En anna hänen olla missään tekemisissä lapseni kanssa enään. Onneksi poikani on pieni eikä vielä ymmärrä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu.

Huoh, itken pettymykseen vihaan ja suruun. Sisälläni on tyhjä kohta, en vain tiedä millä sen täyttäisin. Tunnen ahdistuneisuutta sekä pelkoa. 

Kaikkea samaa aikaa, hyvin hä’mmentävää ja ristiriitaista. 

Vaihtaisiko joku paikkaa kanssani edes hetkeksi? 

 

Avainsanat: , ,
Suhteet Oma elämä
cindarella

hajotan tän maailman..

Se normaali- ilta miettiminen taas alkoi. Unen pääsä on turha saada kiinni, mies makaa sohvalla TAAS mutta onneksi lapsonen nukkuu. Koko päivän taas yrittänyt saada aikaiseksi jotain, mutta turhaan. Illalla päätin ottaa spurtin ja hoitaa edes vähän kasaantuneita kotihommia. Minähän ne edelleen yksin hoidan, kukapa muukaan. Mies vaan lupaa parantaa tapansa, ja välillä sitä tekeekin, mutta turhia toiveita elättelen koko ajan. 

Terapia ei innosta, ja peruutan aina aikoja kun sieltä niitä tulla tupsahtelee postiluukusta. En halua mennä, en kokea sitä ahdistuneisuutta. Eikö siellä pitäisi hoitaa sairaita, eikä vain sairastuttaa lisää? Pyytämällä ei mitään saa  ja vain lannistetaan ja syytetään vääriä asioita.

Suomen terveydenhuolto on siis mielestäni erittäin huono.. Mistään ei tunnu saavan enään hyvää palvelua. Joten olen sairauten kanssa yksin siis.. Mieheni ei halua puuttua asiaan kun kuiteskin  saataisiin riita aikaiseksi. 

Onneksi tajusin tänään että on muutama ihminen joka pysyy vierellä ylä ja alamäessä. Uuden ystävyys suhteenkin olen onnnistunut luomaan ja joka on korvaamaton.  Rankalta tuntuu taas, mutta parhaimmalta tuntuu olla vain hiljaa ja kirjoittaa kuin että avaisi suun ja kuuntelisi jonkun tuomitsemista.  Se saa riittää NYT!

Millainen äiti-tytär suhteen pitäisi olla?

Itselläni on ollut aina vähä ristiriitaiset tunteet äitini kanssa ja erittäin kivinen tie että tähänkin tilanteeseen ollaan päästy. Muutto kotoonta pois helpotti välejämme ja olemme saanet asiat järjestykseen. Uudet muutokset vain äitini elämässä  saavat minut miettimään olenko todella tärkeä, vai vaan silloinkuin häntä huvittaa keskustella/nähdä.  Asiata en uskalla edes kysyä, kun jo luullaan että yritän jostain syyttää, tai saadan riita aikaiseksi jostain muusta. Ahdistavaa mutta totta. Olen hiukan ”nössö” tässä asiassa, mutta aihe on minulle herkkä ja yritän toipua pikku hiljaa niistä vanhoista haavoista edelleen. Arpina ne jäävät elämään kummittelemaan ja niitä ei voi koskaan unohtaa. 

_-_

Avainsanat:
Suhteet Oma elämä