Tänään se iski pitkin kasvojani. Diagnoosi masennuksesta, kauhea hössötys rumba siitä syntyikin sitten. Päätin pitää sairauteni salassa ystäviltäni ja sukulaisilta. En kestä mummoja ja mammoja paapomassa itseäni. Olen aina pärjännyt yksin ja pärjään nytkin, onhan minulla ystävä joka on kokenut itse saman joka antaa vertaistukea sekä muutein vain erittäin ymmärtäväinen ystävä! Mieheni ei tunnu haluavan edes asiasta keskustella tai sitten hän vain osoittaa sen erittäin oudolla tavalla. Onneks pieni poikani pitää minut liikkeessä ja on valopilkkuna elämässäni<3  Se pitää mielen edes vähän liikkeellä, muuten olisin varmaankin sängyn orja ja en nousisi muutakuin pakollisille asioille(jos jaksiasin).. 

Edessäni on pitkä ja kivinen tie ”terveeksi”.. Ei muutakuin yritystä ja positiivisia ajauksia kehiin.. Ei turhia pakottamisia mihinkään tai kiirettä. Teen asiat niinkuin haluan ja otan rennosti. Tästä lähiten menee säännöt uusiksi meidän taloudessa, sen tulevat muutkin perheenjäsenet huomaaman!  

Pitäkää lippu korkealla siskot, tää lähtee nyt lenkille tuulettumaan!