Syksy on aina ollu mulle sellanen tietty piste elämässä. Se on ollu se piste, milloin voit aloittaa kaiken alusta uudelleen. 

Tänä vuonna ekaa kertaa tunsin oloni haikeeks. Ja en osannu kertoo että miks. Onneks ollaan nyt R’n kanssa parannettu maailmaa paljonkin, joten tajusin et tää on normaalia, tää kuuluu asiaa. 

E, mä haluun pyytää anteeks sitä jos en oo vaikuttanu yhtä innokkaalt sun muuttoo kohtaa ku muut. Mä oon ihan superilonen et sä teet tän, muutat ja lähet sinne minne haluutkin. Mulla vaan kesti vähän aikaan ennen kuin sisäistin tän asian itelleni ❤ 

Ja mä tiiän että tässä ei oo kyse minusta, ei todellakaan. En ees tiiä miten saisin selitettyä tätä mut… Mä rakastan mun ystäviä ja ennen kaikkee haluun et ne on onnellisia. Mä tiiän myös sen, et ne oikeet tyypit pysyy mun matkassa mukana vaikka mikä olis tai vaiks mitä tulis. 

Muistan ku ite muutin, mua ei kukaan ns. hyvästelly eikä auttanu eikä kukaan oikeestaan ees puhunu mun kans siitä. En ajatellu sitä sen enempää silloin enkä nytkään, mut jossain vaiheessa mulla oli olo et ketään ei kiinnostanu. Ja joo, suurinosa niist ihmisistä on tippuun jo matkan varrelle mut niitten paikka ei vaa enää oo mun elämässä. Ja nyt, kun sä lähet musta tuntuu etten tiiä mitä sanosin, en osaa sanoa mitään. Mä tiiän, E, et susta tulee onnellinen siellä, vielä onnellisempi kun täällä. Totta kai mulla tulee ikävä sua, ei oo enää ketään kuka lähtis pelaamaan bilistä tai laulais korkealta, kovaa ja nuotin vierestä mun kans, mutta se ei haittaa. Me tehään niitä asioita, niitä meiän juttuja sit kun nähään.

E, oot mulle supertärkeä ja rakas. Anteeks etten pysty nyt sanomaan sitä sulle suoraan ❤

Kaikella rakkaudella, 

           Nepi