Kuluneella viikolla sosiaalisessa mediassa on kiertänyt alun perin ivallisessa tarkoituksessa liikkeelle laskettu kuva, jossa hallituksen ministerinelikko Li Andersson, Katri Kulmuni, Sanna Marin ja Maria Ohisalo on muokattu lapsenkasvoisiksi saatteella “tytöt leikkii hallitusta”. Vaikka Kulmuni ei enää joukkoon kuulukaan ja oikeusministeri Anna-Maja Henriksson puuttuu kyseisestä kuvasta kokonaan, pilkkaajien viesti on selvä: naiseudessa – ja etenkin tyttöydessä – on jotakin noloa, hävettävää ja epäpätevyyttä henkivää.

Oli hallituspuolueista tai hallituksen toiminnasta sitten mitä mieltä tahansa, täytyy olla hyvin sokea voidakseen olla huomaamatta sitä, miten naisvetoista hallitusta on alusta alkaen yritetty lyödä ja pilkata nimenomaan nuoruudella ja naiseudella. Kun Marinista tuli pääministeri, sosiaalisessa mediassa puhuttiin Spice Girls -hallituksesta. Edellä mainittu kuva edustaa tematiikaltaan samaa tytöttelyn jatkumoa, jossa nuoruus ja naiseus nähdään epätoivottuina ja epäpätevyydestä viestivinä ominaisuuksina.

Pilkkaajien harmiksi kuvasta tuli kuitenkin nopeasti ainakin omassa somekuplassani voimaantumisen väline. Ne, joille tyttöys ei ole huonommuuden synonyymi, näkivät kuvassa pilkan sijaan tärkeän viestin siitä, että Suomessa tytöistä voi tulla mitä tahansa. “Nämä voisivat olla sinun kasvosi”, kertoi eräs opettaja sanoneensa oppilailleen. Samaan tapaan myös ajatus Spice Girls -hallituksesta kääntyi keväällä monien mielissä päälaelleen: minulle ja monelle muullekin Spaissarit olivat rohkeita esikuvia, jotka näyttivät, että naisissakin voi olla asennetta.

Naisjohtajien kuvasta syntynyt keskustelu on tärkeä muistutus siitä, ettei unelmiaan pidä rajoittaa sukupuolen tai minkään muunkaan ominaisuuden vuoksi. Pidän äärimmäisen tärkeänä sitä, että myös tyttöjä ja naisia kannustetaan kurottamaan tähtiin.

Samaan aikaan vierastan kuitenkin vahvasti sitä tapaa, jolla menestyneistä naisista puhutaan vahvoina boss ladyina. Menestynyt nainen on johtaja tai yrittäjä, fiksu ja kova, ehkä hieman kylmäkin. Menestyneessä naisessa on asennetta – hän on rohkea, itsenäinen, vahva ja itsevarma. Mitä todennäköisimmin menestynyt nainen on myös vähän nipo, neuroottisen järjestelmällinen ja työlleen omistautunut.

Kärjistän hieman, tiedän. Mutta tunnistatte ehkä silti tämäntyyppisen diskurssin.

Tunnustaudun feministiksi ja olen ylpeä siitä. Minulle feminismissä ei kuitenkaan ole kyse siitä, että kaikkien naisten pitäisi mahtua jonkinlaiseen boss ladyn muottiin.

Minulle feminismissä on kyse tasa-arvosta ja siitä, että jokaisella on mahdollisuus tehdä omat valintansa sukupuolesta tai muista ominaisuuksista riippumatta. Vahva johtajuus ja menestyksekäs ura voi olla feministinen valinta, mutta niin voi olla myös kotiäitiys. Valinnan feministisyyden ratkaisee viime kädessä se, onko se tehty aidosti omasta tahdosta vai jonkin ulkopuolelta sisäistetyn mallin sanelemana.

Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole sukeltaa tutkimusmatkalle feminismin syvimpään olemukseen, vaan lähinnä pohtia sitä, millä tavalla edellä mainittu boss lady -diskurssi voi valintoihimme vaikuttaa. Olen aiemmin kirjoittanut tässä blogissa siitä, miten muiden töihin liittyvät LinkedIn- ja Twitter-päivitykset herättävät minussa kateutta. Olen kirjoittanut siitä, miten haluaisin olla kuten yli-ihmisiltä vaikuttavat tuttuni, jotka kiitävät menestyksekkäästi työstä ja luottamustoimesta seuraavaan hiukset hulmuten.

Viime aikoina olen kuitenkin pohtinut paljon sitä, miksi oikeastaan tunnen näitä tunteita. Loppujen lopuksi olen nimittäin aika tyytyväinen ihan vain keskinkertaisena, työni hyvin ja tunnollisesti hoitavana työntekijänä. Teen mielelläni työtä, joka edustaa omia arvojani, ja toimin mielelläni vapaa-ajallani puoluepolitiikassa rakentaakseni omien arvojeni mukaista maailmaa. En kuitenkaan haluaisi esimerkiksi asettua ehdolle vaaleissa, toimia johtotehtävissä tai olla maailman suurin ja paras asiantuntija.

En yksinkertaisesti halua olla esillä, enkä kantaa valtavaa vastuuta. En halua altistaa itseäni jatkuvalle arvostelulle tai kantaa töitä mielessäni myös vapaa-ajallani.

Arvostan valtavasti jokaista, joka näin tekee. Itse haluan kuitenkin loppujen lopuksi olla aivan tavallinen.

Koska myös tavallisuus ja keskinkertaisuus voi olla feministinen teko.

Lukusuositus:

Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi (Karisto, 2019)

Artikkelikuva: Ichigo121212 / Pixabay.com