Tiedättehän sen kuuluisan “hyvän tyypin”? Sen, jolle löytyy aina töitä? Sen, joka palkataan mielellään kokemuksesta tai sen puutteesta riippumatta? Sen, jota headhunterit metsästävät kilpaa verkostojensa viidakossa?

Jep, juuri sen tyypin.

Itselleni sanapari “hyvä tyyppi” on aina ollut työpaikkailmoituksissa välitön turn off. Syitä tähän on pääasiassa kaksi. Ensinnäkään en itse koe olevani se “hyvä tyyppi”, joita nämä työnantajat etsivät. Toiseksi en erityisemmin koe vetoa sellaista organisaatiota kohtaan, joka haluaa palvelukseensa vain “hyviä tyyppejä”.

Omissa mielikuvissani tämä työpaikkailmoituksissa usein peräänkuulutettu “hyvä tyyppi” on ulospäinsuuntautunut, energinen ja aktiivinen persoona, joka valaisee huoneen pelkällä läsnäolollaan. “Hyvä tyyppi” suhtautuu työhönsä intohimoisesti, mutta kuitenkin sen verran rennosti, että ehtii myös viihdyttää muita kahvihuoneessa ja järjestää parhaat afterit. “Hyvän tyypin” kanssa on aina ilo tehdä töitä, eikä hän koskaan vaadi keneltäkään mitään tai turhaudu kehenkään.

“Hyvä tyyppi” ei varsinkaan koskaan uuvu, vaan paahtaa jatkuvasti eteenpäin kuin Duracell-pupu.

Tunnistatko itsesi tästä kuvauksesta? Minä en. Minä en todellakaan ole mikään kaiken valaiseva aurinko. Sen sijaan olen hitaasti lämpiävä introvertti ja kyynikko sekä sarkastinen ja rauhallinen, usein itsekseenkin viihtyvä persoona.

Älä nyt käsitä väärin. Lähden kyllä mielelläni lounaalle tai aftereille, jos minua vain pyydetään. Itse en kuitenkaan osaa aloitetta tehdä. En myöskään ota itselleni tilaa, jos muut tekevät niin liian isosti.

Toisin sanoen olen se tyyppi, jonka se “hyvä tyyppi” mitä todennäköisimmin ahdistaa nurkkaan ja vaientaa omalla olemuksellaan.

Koska omissa mielikuvissani “hyvät tyypit” ovat lähinnä äänekkäitä, vauhdikkaita ja reippaudessaan hieman rasittavia, en oikein osaa arvostaa organisaatioita, jotka etsivät riveihinsä tällaisia tapauksia. Henkilökohtaisesti en jaksaisi työskennellä kovin monen tällaisen persoonan kanssa. Uupuisin.

Kärjistän nyt vähän. Omien mielikuvieni avaamisella haluan kuitenkin nostaa esiin sen tosiseikan, että “hyviä tyyppejä” on juuri niin monenlaisia kuin on ihmisiäkin. Minun mielikuvissani “hyvätyyppiys” on jostain syystä jotakin omasta näkökulmastani hieman negatiivista ja sellaista, joka ei mielestäni kuvaa minua – vaikka pidän kyllä itseäni ihan mukavana ja hauskanakin persoonana.

En vain ole se “hyvä tyyppi”.

On niin kovin helppoa kirjoittaa työpaikkailmoitukseen, että “haussa on ennen kaikkea hyvä tyyppi”. Totuus on kuitenkin se, että “hyvätyyppiys” on täysin subjektiivista, sillä ihmiset arvostavat toisissaan erilaisia asioita. Lisäksi “hyvätyyppiys” riippuu myös kontekstista – parhaat tiimi koostuvat erilaisista ihmisistä, sillä erilaisiin tilanteisiin ja tehtäviin tarvitaan vähän erilaisia persoonia.

Ylipäätään ajatus ”hyvätyyppiydestä” rekrytointipäätösten kriteerinä tuntuu jotenkin epämääräiseltä ja epäreilulta. Toisinaan tuntuu, ettei kokemuksella tai osaamisella ole mitään väliä, jos ei satu olemaan ”hyvä tyyppi”.

Toki työnhaussa on aina ihan perustellusti kyse muustakin kuin pelkästä työkokemuksesta ja osaamisesta, sillä luonne, henkilökemiat sekä oman persoonan ja osaamisen sopiminen uuteen tiimiin ovat täysin järkeviä rekrytoinnin kriteereitä. En vain pidä siitä, että tällaiset subjektiiviset ja kontekstista riippuvaiset seikat sanoitetaan jonakin mystisensä ”hyvä tyyppi” -ominaisuutena.

Kaikkein voimakkaimmin karvani nousevat pystyyn kuulleessani lauseen ”kyllä hyville tyypeille löytyy aina töitä”. Tällaisia viisauksia laukovat yleensä ihmiset, jotka eivät ole olleet työttömänä päivääkään. Vaikka lause onkin usein tarkoitettu rohkaisuksi, työttömälle se tarkoittaa lähinnä ”sinä et ole hyvä tyyppi”.

Hyville tyypeille ei todellakaan aina ole töitä.

”Hyvien tyyppien” sijasta työelämässä olisikin tärkeää arvostaa erilaisia persoonia ja rekrytointipäätöksissä korostaa näiden persoonien yhteensopivuutta sekä kykyä täydentää toisiaan. Kuten todettu: erilaisiin tehtäviin tarvitaan erilaisia ihmisiä, ja erilaisilla ihmisillä on erilaisia vahvuuksia.

Sitä paitsi: ”hyvä tyyppi” ei aina välttämättä ole paras työntekijä, vaikka olisikin huippukiva työkaveri.

Lukusuositus:

Liisa Keltikangas-Järvinen: Hyvät tyypit – Temperamentti ja työelämä (WSOY, 2016)