Itsemyötätunnolla epäonnistumisen pelkoa vastaan

Työhaastatteluissa on usein tapana kysyä, minkälaisia heikkouksia hakijalla omasta mielestään on. Minä olen yksi niistä ihmisistä, joka antoi kokemattomana työnhakijana tähän kysymykseen usein vastauksen “olen taipuvainen perfektionismiin”. Pidin vilpittömästi vastaustani ihan hyvänä ja totuudenmukaisena – pitihän se paikkansa ja antoi samalla minusta heikkouksinenikin kuvan vastuullisena ja parhaimpaansa pyrkivänä työntekijänä. 

Kunnes lopulta ymmärsin, miten käsittämättömän huono vastaus – ja miten käsittämättömän suuri heikkous – perfektionismi onkaan. 

Kuuntelin taannoin psykologi Nina Lyytisen mainiota Psykopodiaa -podcastia, jossa käsiteltiin itsemyötätuntoa. Sitähän sanotaan, että “se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.” No, tämä kalikka kalahti todella kovaa. 

Kuten olen aiemminkin maininnut, itsetuntoni ei ole koskaan ollut paras mahdollinen, ja reilu vuosi sitten pitkään jatkunut työnhaku murensi sitä entisestään. Heikkoon itsetuntoon on ainakin omalla kohdallani liittynyt aina myös äärimmäinen ankaruus itseäni kohtaan. Olen aina vaatinut itseltäni paljon ja soimannut iseäni epäonnistumisista. 

Minä olen sellainen tyyppi, joka uusi englannin ylioppilaskirjoitukset korottaakseen eximian laudaturiin (siinä kuitenkaan onnistumatta). Minä olen sellainen tyyppi, joka jo saamastaan kiinnostavasta opiskelupaikasta huolimatta haki uudelleen opiskelemaan alaa, jonka opiskelijaksi ei ensimmäisellä kerralla tullut valituksi, ihan vain osoittaakseen pystyvänsä siihen. Minä olen sellainen tyyppi, joka ei osannut päästää irti henkisesti väkivaltaisesta parisuhteesta, koska pelkäsi epäonnistumista ja samaan aikaan uskoi myös ansaitsevansa sen kaiken pahan. 

Lienee sanomattakin selvää, että itsemyötätunto ei varsinaisesti ole koskaan kuulunut omaan henkiseen työkalupakkiini. 

Itsemyötätunnosta puhutaan usein paljon esimerkiksi elämäntapamuutosten yhteydessä. Kun elintapojaan haluaa muuttaa ja kiloja karistaa, on usein helppo ajatella, että itsekurilla ja päättäväisyydellähän se onnistuu – sanon vain “ei” herkuille ja “kyllä” rankalle treenille. 

On toki totta, että elämäntapojen muuttaminen edellyttää tiettyä päättäväisyyttä. Pelkällä itsekurilla se ei kuitenkaan onnistu. Kun itsekuri pettää, ensimmäinen suklaapala tai väliin jäänyt lenkki aiheuttaa armottoman morkkiksen. Samaan syssyyn koko elämäntapamuutoksen voikin sitten vetää kerralla vessan pöntöstä alas, kun “en minä taaskaan tähän pystynyt.” 

Myötätuntoinen suhtautuminen omaan itseen sen sijaan auttaa jatkamaan muutoksen tiellä pienistä takaiskuista huolimatta. Kun suhtautuminen esimerkiksi omaan kehoon ja elämäntapojen muutokseen on armollinen, koko muutos ei kaadu yhteen kakkupalaan ystävän syntymäpäivillä. Sen sijaan seuraavalla kerralla tehdään taas jokin oman hyvinvoinnin kannalta parempi valinta, ja homma etenee taas. Hitaasti, mutta varmasti. 

Perfektionismissa on pitkälti kyse juuri itsemyötätunnon puutteesta. Parhaimmillaan perfektionismi voi toki toimia ponnahdusalustana kohti parhaita mahdollisia suorituksia samaan tapaan kuin päättäväisyys voi auttaa elämäntapamuutoksessa. Pahimmillaan se kuitenkin lähinnä lamaannuttaa – samaan tapaan kuin äärimmäinen itsekuri laihdutuksessa. 

Omalla kohdallani perfektionismi toimi aikoinaan ehkä enemmän ensin mainitulla tavalla. Kun vaadin itseltäni paljon, sain myös paljon aikaiseksi. Tuolloin en myöskään kokenut perfektionististen taipumusteni erityisemmin rajoittavan elämääni tai tekemisiäni. Yliopisto-opintojen myötä opin myös vähitellen hölläämään ja tyytymään hyvään tai kohtalaiseen, kun täydellinen ei yksinkertaisesti enää ollut aina vaihtoehto. 

Opin siis lopulta keskittymään olennaiseen ja panostamaan silloin, kun siihen oli tarvetta. 

Nykyistä työsuhdettani edeltäneen työnhakujakson aikana kaikki tämä kuitenkin unohtui. Työnhaussa on pakko olla paras. Työnhaussa on pakko kehua itseään ja osoittaa oma arvonsa. Koska olin tavallaan alanvaihtaja, en osannut arvostaa itseäni tai osaamistani lainkaan. “Eihän minulla ole tästä kokemusta, enhän minä mitään osaa”, oli yleisin ajatukseni. 

Työpaikan löytymisestä huolimatta nämä ajatukset ovat seuranneet minua työelämään. Nykyään perfektionismini ei kuitenkaan enää auta minua eteenpäin, vaan pikemminkin estää toimimasta. Kuten Lyytisen podcastissakin todetaan, itsemyötätunnon puute johtaa pahimmillaan tilanteeseen, jossa epäonnistumisen pelko on niin voimakas, että se estää yrittämästä lainkaan. 

Tästä tilanteesta olen nyt löytänyt itseni. Olen niin epävarma omasta osaamisestani ja pelkään epäonnistumista niin paljon, että minun on vaikea tarttua töihini. Toki vastuullisuudentuntoni puskee minut työn pariin aina ennen pitkää, mutta usein jätän vaikealta tuntuvat asiat roikkumaan mahdollisimman viime tippaan asti. 

Pahinta tässä kaikessa on ehkä se, että soimaan itseäni tästä taipumuksesta vielä kaiken muun päälle. Loputon noidankehä on valmis. 

Nyt yritän kuitenkin aktiivisesti opetella pois tästä jatkuvasta itsekriittisyydestä. Se on asia, johon voin vaikuttaa ensisijaisesti itse omia ajatusmallejani muuttamalla. Tuloksia ei synny hetkessä, mutta niinhän se menee vaikkapa sen laihduttamisenkin kanssa: hiljaa hyvä tulee. 

Pitää vain olla itselleen armollinen.

 

Lukusuositus:

Erittäin hyvä ellei täydellinen (Helsingin Sanomat 5.3.2020)

 

Artikkelikuva: Ryan McGuire / Pixabay.com