Tarvitseeko työtään rakastaa?
Viime vuosien kipuiluni urapohdintojen parissa on osoittanut minulle ainakin yhden asian: työllä on minulle merkitystä. Se tarkoittaa sitä, että työn tekeminen on minulle ainakin jossain määrin itseisarvoista, ei pelkästään välttämätön paha. Omaa polkua etsiessä onkin tärkeää pysähtyä pohtimaan työn merkitystä omassa elämässä: tarvitseeko työtään rakastaa, vai riittääkö se, että rakastaa elämässä jotain muuta?
Lähtökohtaisesti työ on rahan hankkimisen väline. “Money makes the world go round” – tarvitsemme rahaa, joten teemme töitä ansaitaksemme rahaa. Tämä riittää joillekin. Työ on työtä ja vapaa-aika on vapaa-aikaa, jolloin tehdään niitä aidosti kivoja juttuja.
Itse kuulun kuitenkin siihen toiseen, mahdollisesti hieman yleisempään ihmisryhmään, joka haluaa paitsi viihtyä työssään, myös pitää siitä enemmän tai vähemmän. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että elämä on liian lyhyt elettäväksi vain iltaisin ja viikonloppuisin. Haluan pitää työstäni – ainakin enimmäkseen – ja tehdä jotakin sellaista, jonka koen mielekkääksi ja hyödylliseksi.
Tarve tehdä mielekästä ja mukavaa työtä on kuitenkin ura-ahdistuksen alku ja juuri. Tämä tarve saa kysymään, mitä sitä sitten jaksaisi tehdä kahdeksan tuntia päivässä, viisi päivää viikossa seuraavat 40–50 vuotta elämästään – suurimman osan elämästään. Kun vähän kaikki kiinnostaa, mutta mitään yksittäistä intohimoa ei ole, urapolkua joutuu raivaamaan umpimetsään.
Kadehdin ihmisiä, joilla on intohimo. Intohimon kylkiäisenä tulee yleensä myös osaamista – joko luontaista lahjakkuutta tai intohimon myötä hankittua – sekä selkeä tavoite, jota kohti kulkea jo varhaisessa vaiheessa. Ei ehkä ole maailman helpointa ryhtyä vaikkapa ammattimuusikoksi, mutta intohimoiselle musiikin rakastajalle tavoite on sentään selvä. Niin sanotusti oikeanlaista työkokemusta ja osaamista on helpompi kartuttaa, kun tietää, mihin suuntaan on menossa. Kun erityistä intohimon kohdetta ei ole, tulee helposti poukkoiltua sinne tänne.
Viime aikoina olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, ettei työhön välttämättä tarvitse suhtautua niin intohimoisesti. Työtään ei tarvitse rakastaa, kunhan siitä tykkää ainakin suurimman osan ajasta. Suoraan sanottuna en ole edes aivan varma siitä, onko “unelmaduuneja” olemassa. Kaikkeen työhön kuuluu myös huonoja puolia. Mikä tahansa alkaa jossain vaiheessa tympiä, jos sitä on pakko tehdä ja se muuttuu arjeksi, tavanomaiseksi.
Kivoja ja mukavia töitä sen sijaan on varmasti paljonkin.
Tämän ajattelutavan omaksuttuani ura-ahdistusta on ollut helpompi sietää – panokset tuntuvat ikään kuin pienemmiltä. En enää etsi sitä saavuttamattomalta tuntuvaa unelmaduunia, vaan lähinnä kivaa ja mielekästä työtä. Sellaista työtä, jonka pariin on ainakin useimmiten mukavaa palata, jossa päivät sujuvat joutuisasti, ja jossa koen saavani aikaan jotakin hyödyllistä.
Lukuisista kiinnostuksenkohteista on ainakin se hyöty, että hyvin monenlaiset työnkuvat voivat vastata näihin tarpeisiin.
Työllä on merkitystä, mutta se ei ole koko elämän tarkoitus – ei ainakaan minulle. Sen verran iso osa elämää ja identiteettiä se kuitenkin on, että haluan nauttia ja olla ylpeä työstäni.
Mutta rakastaa voin jotain muutakin.
Lukusuositus:
Jaakko Sahimaa: Merkityksellisen työn jäljillä – Miten lisätä merkitystä omaan työhön? (Psykologiaa.com)