Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä

Kun synnyin, Suomessa vallitsi lama. 1980-luvun epäonnistunut rahapolitiikka, Neuvostoliiton romahtaminen ja kireästä rahapolitiikasta johtunut korkotason nousu johtivat 1990-luvun alun Suomessa suurtyöttömyyteen ja bruttokansantuotteen romahtamiseen. Oma perheeni selvisi lamasta kuivin jaloin, mutta kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.

Lukiossa ollessani maailmaa ravisteli jälleen uusi talouskriisi. Keskuspankin ylläpitämä matala korkotaso sekä holtiton asuntoluototus, velkavivulla sijoittaminen, johdannaiskauppa ja erilaiset pankkivalvonnan puutteet johtivat Yhdysvalloissa niin sanotusti kuplan puhkeamiseen pitkän nousukauden jälkeen. Suomessa finanssikriisin vaikutukset eivät olleet yhtä merkittäviä kuin vajaat kaksi vuosikymmentä aiemmin, mutta kriisi muistutti koko maailmaa talouden lainalaisuuksista: se, mikä menee ylös, tulee joskus myös alas.

Nyt maailma on jälleen uuden kriisin äärellä. Covid-19 -viruksen leviäminen on ennen kaikkea inhimillinen kriisi, joka on johtanut maailmalla jo yli 10 000 ihmisen kuolemaan. Samalla pandemia ja sen leviämisen rajoittamiseen pyrkivät toimet ovat horjuttaneet merkittävästi myös maailmantaloutta. Tätä tuskin tarvitsee sen tarkemmin selittää: kun koteihinsa suljetut ihmiset eivät voi kuluttaa, talous seisoo.

Romahduksen merkit ovat jo ilmassa. Koronavirusepidemiasta seuraa väistämättä jonkinlainen talouskriisi, kenties jopa syvempi taantuma. Vain aika näyttää, kuinka syvän kriisin äärellä todella olemme.

Minä ja puolisoni olemme sikäli onnellisessa asemassa, että voimme jatkaa töitämme kotoa käsin. Monella muulla alalla työt ovat kuitenkin nyt kadonneet: kulttuuriala kärsii yleisötapahtumien perumisesta, palvelusektorilta puuttuvat asiakkaat ja matkailualalla on hiljaista. Erityisen haastavassa asemassa ovat pienyrittäjät, joilta virus on saattanut viedä kaikki työt.

Lomautuksia on jo nähty – ja tullaan valitettavasti todennäköisesti näkemään vielä lisää.

Oma työni on turvassa toistaiseksi, mutta kyllä määräaikaistakin hirvittää. Nykyistä työsuhdettani on jäljellä yhdeksän kuukautta, tämän vuoden loppuun. Vielä on toivoa talouden toipumisesta, mutta mitä pidempään virus riehuu ja rajoitustoimia joudutaan jatkamaan, sitä syvemmäksi kaivautuu myös talouden kuoppa. On vaikeaa olla miettimättä, miltä työmarkkinat vuodenvaihteessa ja sen jälkeen näyttävät.

Järjestösektori on aina tuulinen ala. Kun toiminta ei ole voittoa tavoittelevaa, rahoitus on aina niin sanotusti kortilla. Ja – avaamatta tätä Pandoran lipasta nyt yhtään sen enempää – minunkin palkkani maksetaan tällä hetkellä Veikkauksen tuloilla, sillä valitettavasti tässä maassa rahoitetaan paljon hyvää toimintaa peliongelmaisten kustannuksella. Pelikoneiden sulkeminen ennustaa järjestösektorille vaikeita aikoita.

Omat murheeni ovat kuitenkin toistaiseksi vielä pieniä. Minulla on vielä työ. Itkeä kannattaa vasta sitten, kun maito on maassa.

Toivon sydämeni pohjasta, että tämä tilanne ratkeaa parempaan päin mahdollisimman pian. Toivon sydämeni pohjasta, että mahdollisimman harva joutuu kärsimään tästä kriisistä, oli kyse sitten terveydestä tai taloudesta. Toivon sydämeni pohjasta, että jokainen meistä tekee nyt oman osansa noudattamalla viranomaisten antamia ohjeita ja tukemalla suomalaisia yrittäjiä omien mahdollisuuksiensa mukaan.

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä – mutta me myös selviämme näistä kovista ajoista yhdessä, ystävä hyvä.

 

Lukusuositus:

Sixten Korkman: Talous ja utopia (Docendo, 2012)

 

Artikkelikuva: Leonhard Niederwimmer / Pixabay.com