Olenko opiskellut turhaan, jos vaihdankin alaa?

Aloitin ensimmäiset yliopisto-opintoni 19-vuotiaana, heti lukion jälkeen. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta oli ollut minulle selvä valinta jo jonkin aikaa, sillä olin hyvin kiinnostunut uskonnoista ja uskonnosta ilmiönä. Kirjoittamista ja kirjallisuutta rakastavana hakeuduin opiskelemaan myös yleistä kirjallisuustiedettä, mutta sinne ovet eivät auenneet. Teologiseen pääsin heittämällä – “riittää, kun osaat kävellä Porthanian pyöröovista sisään”, vitsailtiin.

Minulle oli alusta asti selvää, että pappia minusta ei tule. En hakeutunut opiskelemaan teologiaa vakaumuksen vuoksi, vaan kiinnostuksen. Oli siis keksittävä jotain muuta. Ajatus siitä, että akateemisella tutkinnolla voisi loppujen lopuksi tehdä myöhemmin lähes mitä tahansa, oli 19-vuotiaalle vielä täysin vieras, eikä vanhempien opiskelijoiden “työttömyyslinjana” mainostama yleislinja houkutellut. Halusin opiskella yliopistossa, mutta halusin myös selkeän ammatin. Niinpä opiskelin lopulta uskonnon ja historian opettajaksi.

Opettajuus ei missään vaiheessa ollut minulle minkäänlainen kutsumus tai haave. Se oli vaihtoehto, joka akateemisesta vapaudesta ja työelämästä mitään ymmärtämättömälle nuorelle teologian ylioppilaalle jäi käteen. Se tuntui turvalliselta ja selkeältä. Ajattelin, että kasvan opettajaksi ja opin pitämään työstäni. Joiltain osin niin kävikin, mutta ei kuitenkaan riittävällä tavalla.

Valmistumisen kynnyksellä ahdistuin. Ensimmäinen työpaikka opettajana odotti, mutta se ei tuntunut omalta. Lopulta löysin itseni hikoilemasta viestinnän pääsykokeessa vain pari päivää teologian maisteriksi valmistumiseni jälkeen. Nyt olen valmistunut myös valtiotieteiden kandidaatiksi.

Tämän hetkinen työni ei liity suoraan teologiaan eikä viestintään. Kyllä, opettajuudesta on työssäni jonkin verran hyötyä, koska työskentelen kasvatukseen liittyvien teemojen parissa. Ja kyllä, viestinnän osaamisestakin on hyötyä, kun viestin omasta työstäni. En kuitenkaan tiedä, olenko niin sanotusti koulutustani vastaavassa työssä. Luultavasti en.

Yksi urapohdintojeni kipeimmistä vaiheista on ollut teologin identiteetistä luopuminen. En voi olla pohtimatta, ovatko kuuden vuoden opiskelut olleet täysin turhia, jos nyt muutunkin valtiotieteilijäksi ja alan tehdä jotain aivan muuta. Entä oliko viestinnän opiskelukin virhe, jos minusta ei tulekaan ammattiviestijää tai toimittajaa? Veinkö valmistumiskriisissäni opiskelupaikan joltakulta, joka oikeasti olisi halunnut juuri tätä enemmän kuin mitään muuta?

Vihaan termiä oman alan työpaikka yli kaiken. Se tuntuu kovin rajoittavalta. Se tuntuu sanovan, että jos en tee jotakin omalle opiskelualalleni tyypillistä työtä, olen jotenkin epäonnistunut. Siksi olenkin joutunut tekemään kovasti töitä sen eteen, että olen oppinut vähitellen luopumaan niistä rajoitteista, joita koen opiskelujeni minulle asettavan. Pitkään ajattelin, että minun on pakko – pakko – tehdä jotakin uskontoon, kirkkoon tai viestintään liittyvää, kuten vaikkapa kirkollista viestintää. Nykyään osaan ajatella hieman vapautuneemmin ja lennokkaammin.

Opiskelu ei ole koskaan turhaa. Akateemisen tutkinnon mukanaan tuoma osaaminen koostuu ennen kaikkea ajattelun sekä tiedon hankkimisen ja uuden oppimisen taidoista. Se on yleissivistystä, josta on hyötyä alalla kuin alalla. Myös monet äkkiseltään alaspesifiltä vaikuttavat taidot voivat olla luonteeltaan siirrettäviä (engl. transferable skills). Vaikkei minusta enää koskaan tulisikaan opettajaa, minulla on kuitenkin sellaista oppimiseen, motivointiin ja ryhmien ohjaamiseen liittyvää osaamista, jota esimerkiksi esimiestyössä tarvitaan. Vaikkei minusta koskaan tulisi ammattiviestijää, minulla on kuitenkin taito viestiä työstäni vaikuttavasti, oli se työ sitten mitä tahansa.

Omien, 19-vuotiaana tehtyjen koulutusvalintojen katuminen on muutenkin turhaa. Miten minä olisin voinut tietää? Sitä paitsi, vasta opiskeltuani yliopistolla useita vuosia aloin ymmärtää, miten valtavasti kiinnostavia aloja olemassa onkaan, ja mitä akateeminen vapaus oikeasti tarkoittaa.

Vasta opiskelun myötä ymmärsin, että sivuaineita voi opiskella jopa toisissa korkeakouluissa, ja että on olemassa myös erillisiä maisteriohjelmia. Vasta opiskelun myötä ymmärsin, että “työttömyyslinja” tarkoittikin vain vapautta valita. Vasta opiskelun – ja ennen kaikkea opiskelijajärjestötoiminnan – myötä ymmärsin, että olenkin aktiivinen kehittäjä ja hallintonörtti.

Sitä kutsutaan kasvamiseksi. En voi katua ratkaisuja, jotka tein, koska en tiennyt paremmasta. En voi katua ratkaisuja, jotka tein, koska halusin silloin eri asioita kuin nyt. Olen kasvanut ja aikuistunut, olen saanut kokemusta erilaisista töistä ja luottamustoimista. Kaikki tämä on muuttanut minua ja ajatteluani.

Omaan taustaan tai oman alan käsitteeseen ei siis kannata takertua liiaksi. Toki opinnoillakin on oma ohjaava vaikutuksensa, koska jotkut ammatit edellyttävät juuri tiettyä koulutusta. Meillä teologeilla, humanisteilla, valtiotieteilijöillä, kasvatustieteilijöillä, ekonomeilla ja diplomi-insinööreillä on kuitenkin yleensä varaa valita. Osaamisemme taipuu moneen.

Siksi kannattaa olla ennakkoluuloton ja aloittaa urapohdinnat aina puhtaalta pöydältä. Omastakin koulutus- ja työtaustasta voi olla moneksi, jos mielikuvituksen antaa lentää.

 

Toimintasuositus:

1. Unohda koulutuksesi. Mieti, mitä haluaisit tehdä työksesi, jos opiskelemallasi alalla ei olisi mitään merkitystä.
2. Palaa sitten omaan koulutukseesi. Mieti, voisitko saavuttaa tuon työn nykyisen koulutuksesi pohjalta. Mitä jo osaat? Mitä sinun pitäisi oppia lisää?
3. Mieti sitten, miten voisit oppia tarvitsemiasi taitoja. Tarvitsetko uusia opintoja, vai voisiko uuden uran saavuttaa myös esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan, harjoitteluiden tai itsenäisen opettelun kautta?
4. Ryhdy tuumasta toimeen!