Huijarisyndrooma – entä jos en osaakaan mitään?
Taas se tuttu tunne. Puolison ystävät keskustelevat töistään. Alasta, josta en ymmärrä yhtään mitään. Kaikki kuulostaa niin hienolta ja monimutkaiselta. Miten ne osaavatkin tuollaisia asioita! Uppoudun syvemmälle baarin sohvan suojiin ja mietin, miksi en itse osaa mitään hyödyllistä.
Kirjoitin viime viikolla urakateudesta, joka kumpuaa pitkälti itsensä vertailemisesta muihin. Sama vertailu liittyy vahvasti myös kokemukseen omasta hyödyttömyydestä ja osaamattomuudesta. Omalla kohdallani tämä kokemus on viime vuosina ollut poikkeuksellisen voimakas. Entisestä kympin tytöstä on tullut epävarma ja ahdistunut työntekijä, joka pelkää koko ajan jäävänsä osaamattomuudestaan kiinni.
Kun kuulin ensimmäisen kerran niin sanotusta huijarisyndroomasta, olin todella helpottunut. En olekaan yksin! Terminä huijarisyndroomasta voi olla montaa mieltä, kyse kun ei kuitenkaan ole mistään sairaudesta, mutta ilmiönä se tuntuu olevan hyvin todellinen etenkin nuorten naisten keskuudessa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se tarkoittaa vääristynyttä ajattelutapaa, jossa ihminen kuvittelee olevansa epäpätevä ja jäävänsä siitä ihan kohta kiinni.
Minulla ei ole koskaan ollut kovin hyvä itsetunto. Olen aina ollut ujohko, vaikka vanhemmiten olenkin päässyt pahimmasta ujoudesta eroon. En ole oikein koskaan ollut tyytyväinen ulkonäkööni ja koulussa olin aina se outo nörtti, joka opiskeli innoissaan latinaa ja uskontoa. Lukioaikoina olin enimmäkseen yksinäinen, kun lapsuuden kaveriporukka vähitellen häivytti minut omista kuvioistaan. Ensimmäinen parisuhteeni oli henkisesti väkivaltainen ja rampautti heikkoa itsetuntoani entisestään.
Mutta koulussa olen aina pärjännyt ja ollut siitä myös ylpeä. Olen aina pitänyt itseäni fiksuna, aikaansaavana ja tunnollisena. Olen menestynyt hyvin opinnoissani ja se on valanut minuun uskoa siitä, että menestyn myös elämässä.
Viime vuosina kaikki tämä on kuitenkin unohtunut. Etsin pitkään töitä ja toimin samaan aikaan vaativassa luottamustoimessa, jossa jouduin jatkuvasti sietämään sitä, etteivät kaikki ole tyytyväisiä toimintaani kyseisessä tehtävässä – ja etteivät kaikki olisi minua siihen tehtävään edes halunneet. Sillä ei ollut minulle mitään merkitystä, että riittävän moni halusi, tai että suurin osa ei arvostellut toimintaani millään tavalla.
Se, että en voinut miellyttää kaikkia, oli minulle äärimmäisen vaikeaa. Kun samaan aikaan sain “kiitos, mutta ei kiitos” -viestejä toinen toisensa perään, itsetuntoni romahti.
Sillä tiellä olen edelleen. Enää en oikein osaa löytää itsestäni mitään vahvuuksia. Tunnen olevani osaamaton, laiska, tyhmä ja saamaton.
Itsetunto-ongelmat ovat varmasti monisyisiä ja monen asian summa. Itse kuitenkin yhdistän ainakin omalla kohdallani huijarisyndrooman vahvasti sellaiseen vähättelyyn, jota humanistisista aineista kiinnostuneena, ujona kympin tyttönä olen aina joutunut kuuntelemaan. Vuodesta toiseen olen saanut kuunnella sitä, miten “koulumenestyksellä ei ole mitään merkitystä oikeassa elämässä”. Vuodesta toiseen olen saanut kuunnella sitä, miten ”humanistiset tieteet ovat ihan turhia”. Vuodesta toiseen olen saanut kuunnella sitä, miten “hyville tyypeille on kyllä aina töitä”.
Sellainen kalvaa pidemmän päälle itsetuntoa, kun näihin hokemiin alkaa itsekin uskoa.
Lisäksi olen itse niitä ihmisiä, jotka takertuvat jokaiseen kritiikkiin ja unohtavat saamansa kehut. Opetin keväällä valmennuskurssia, joka oli yhden kurssilaisen mielestä täysin hyödytön. Siis yhden. Murehdin ja itkeskelin asiaa viikkotolkulla. Edelleen tuon palautteen ajatteleminen tuntuu pahalta, vaikka tiedän, miten vääristynyt ajattelumallini on.
Tällä hetkellä koen huijarisyndrooman suurimpana esteenä minun ja unelmieni välillä. En koe osaavani mitään, joten en myöskään oikein osaa unelmoida mistään. Työhakemuksiin olen sujuvasti oppinut kirjoittamaan tietyt vahvuudet, joihin joskus itsekin uskoin. En vain usko enää.
Pahimpina päivinä olo saattaa edelleen olla yhtä huono kuin työttömänä sohvalla maatessa. Osaamattomuuden tunne lamaannuttaa, enkä ainakaan saa mitään aikaiseksi. En vain oikein tiedä, miten tästä tunteesta pääsisi eroon.
Jossain syvällä sisimmässäni tiedän, että osaan. Kaiken torjutuksi tulemisen jälkeen siihen on vain todella vaikea uskoa edes silloin, kun lopulta tulee hyväksytyksi.
Lukusuositus:
Tiina Ekman: Huijarisyndrooma – Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) (2017, Minerva)
Artikkelikuva: Marcela Bolívar / Pixabay.com